Etusivu

Tämä kirjoitelmani pitää sisällään sadomasokistista erotiikkaa ja tarkkoja kuvauksia toteutuksesta.

Tässä tarinassa ei edes mielikuvituksessa vahingoiteta ketään oikeasti, mutta jotkin kohtaukset voivat olla melko raakoja sellaisiin kuvauksiin tottumattomalle.

Jos koet, että tämä ei ole se Sinun pala erotiikan piiraasta, ole hyvä ja jätä tarinani lukematta.

En tahdo tietämättäni pahoittaa kenenkään mieltä.

Tarkoitukseni oli, että tämä tekstimateriaali olisi ollut runkona laajemman tuotoksen toteutukseen, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että tämä jäisi vain demagnetoitumaan kiintolevylleni, joten ajattelin julkaista koko roskan. Kirjoitustyöni jatkuu hiljakseen edelleen.

Jos haluat mukaan seuraamaan pitkää tarinaa, tervetuloa mukaan! Tätä juttua riittää varmaan seuraavalle vuosikymmenelle saakka.

Toivon palautetta ja toivon sen olevan asiallista, kritiikkiä saa toki esittää.

Kaunista kesää kaikille lukijoille

Susanna

Osa 27 Herääminen

Maiskuttelin suutani. Kieli tuntui takertuvan kitalakeeni. Pissitti aivan kauheasti. En kuitenkaan haluaisi herätä, olen niin väsynyt. Tahtoisin vain nukkua ja nukkua. Oikea käteni oli aivan puuduksissa, kylkeä olisi käännettävä. Lähdin laiskasti kääntymään, kun tunsin käsieni liikkeen pysähtyvän johonkin. Oliko se jotenkin peiton alla?

Vetäisin kättäni vihaisesti uudestaan. Ei auta, oikea käteni takertui johonkin. Aloin laiskasti avata silmiäni. Tunsin karhean peitteen alavartaloni päällä. Tyynyäkään ei ollut missään.

Räpyttelin silmiäni hetken, ympärilläni oli todella hämärää, eikö aurinko ollut vielä noussut? Maiskuttelin taas kuivaa suutani, kun todellisuus alkoi hiipiä tajuntaani. En ollutkaan omassa sängyssäni pieni koirani jalkojani lämmittäen. Kun käänsin päätäni, tunsin kurkunpäätäni painavan esineen. Heilautin päätäni siirtääkseni silmille laskeutuvan hiussuortuvan. Kuulin vaimean kilahduksen leukani alta.

Silmäni rävähtivät auki. Ei jumalauta, en ole enää unessa! Minä olen vankina jossakin sellissä haisevien riepujen välissä. Yritin uudestaan liikuttaa käsiäni, mutta totesin, etten saa siirrettyä käsiäni vatsapuolelleni ja jos yritän siirtää niitä selkäni takana alemmas, jokin kytkee ne kaulaani ja kurkkuani kuristaa.

Aloin herätä kunnolla. Viime yön tapahtumat risteilivät sekavina mielessäni. Minusta tuntui, etten ehkä muistanutkaan ihan kaikkea, mitä minulle oli tapahtunut. Olinko kuvitellut osan, oliko jokin unta? Olinko ollut humalassa? No ei minulla, janosta huolimatta, kuitenkaan krapula tuntunut olevan.

Käänsin katsettani likaisesta patjastani ylöspäin. Nähtävää ei ollut paljon. Minua ympäröi suurista, karkeista, harmaista tiilistä tehty koppi. Laipio näytti betonilta, siinä näkyi vieläkin muotin lautojen jäljet. Makuupaikkani kohdalla ylhäällä laipionrajassa näytti olevan jokin syvä rako, josta selliini tuli pientä valon kajoa. Itse ikkunaa ei näkynyt, seinät olivat ilmeisesti todella paksut. Vastapäisellä seinällä oli tumman harmaa metallipintainen ovi. Se oli lähes sileä, ei ovenkahvaa tai avaimenreikää. Vain karmista pilkistävät moninkertaiset saranat.

Punnersin itseni vaivalloisesti polvilleni. Katseeni osui jostakin kaulastani lähtevään raskaaseen riimuun. Se oli se sama ketju, josta olin ollut silloin joskus puuhun kytkettynä. Riimua ei ollut vaihdettu. Riimu kulki ehkä vajaat pari kertaa oman pituuteni verran tiiliseinään, jossa oli yksinkertainen lenkki ja ketju siinä raskaalla riippulukolla kiinni.

Lattia oli melko sileä, tumman harmaaksi maalattu. Hieman liukas, pensselin jäljet näkyivät vieläkin. Lattia ei ollut kulunut, se oli kuin vasta maalattu. Tätä huonetta ei ole paljon käytetty.

”Huonetta”! Mikä huone tämä on? Tämähän oli kuin putka, vankiselli? Tai luullakseni Suomessa ei saa vankeja tällaisissa tiloissa pitää, vaan eiköhän heillä liene kodikkaammat sellit asua? En tosin ole koskaan oikeassa vankisellissä käynyt, mutta eivätköhän siellä olot liene inhimillisemmät?

Katseeni osui nurkassa kyljellään makaavaan sankoon. Muistin, kuinka Isäntäni oli yöllä maininnut sangon olevan tarpeitani varten. No niin, nyt olisi kieltämättä ”tarpeita”, mutta ajatus pissiä tuohon sankoon ei tuntunut houkuttelevalta. Eipä tässä tosin vaihtoehtoja tainnut olla, sillä luonto kieltämättä kutsui toteuttamaan tarpeitani.

Eniten minua ihmetytti tämä hiljaisuus. Ei minkäänlaisia ääniä. Ei sähkölaitteiden hurinaa, ei kaukaisia elämän ääniä, tuntemattomia kolahduksia jostakin, vain oma hengitykseni, ähkäisyni ja ajoittainen ketjujen kilahtelu. Ympärilläni pieni nopeasti kaikuva koppi, sisällä vain minä, ajatukseni ja muovisanko. Ei mitään muuta.

Minä olin alasti, pienenä ja haavoittuvana. Olin arvoton. En ollut parempaa ansainnut. Tämä ei ollut enää fantasiaa, tämä oli totista totta, ja tiesin, kuinka tämä tulisi jatkumaan ja jatkumaan. Olisin vanki niin kauan kuin jotkut muut niin päättäisivät.

Ja pääsisinkö koskaan vapaaksi? Entinen elämä tuntui jo nyt uskomattoman kaukaiselta. Miltä tuntuisivat vaatteet ylläni ja keskustella tasaveroisesti kasvokkain jonkun vertaisensa ihmisen kanssa? Onko minun vertaistani ylipäätään olemassa? Onko näin alas vajonneita ihmisiä missään? Ehkä jossakin kolmannessa maailmassa, mutta he tuskin valitsivat osaansa, kuten minä hullu valitsin.

Ei auta, vaikka kuinka filosofisia pohdiskelisin, rakkoni ei anna armoa. Minun on pakko taas kerran nöyrtyä ja tyytyä tuohon sankoon. Enhän toki halua lattialle pissiä. Tiesin, mitä se tarkoittaa. Ei vessapaperia, ja vaikka olisikin, en kyllä pystyisi kahlehdituin käsin edes koskemaan jalkoväliini, sehän kahleitteni tarkoitus oli. Kyllä minä sen muistin.

Olisin varmaan kiihottunut taas kerran ajatuksistani, ellei rakkoni olisi niin täysi.

Huokaisin ja aloin polvillani köpöttää kohti sankoa.

Osa 26 Siunattu uni

Makasin kovalla lattialla. Oliko minut nyt jätetty tähän loppuyöksi? Mihin nuo miehet olivat menneet? Miksei Isäntäni voisi tulla luokseni ja osoittaa minua kohtaan vähän ystävällisyyttä, armeliaisuutta? Minä olen yrittänyt tehdä parhaani. En edes ärähtänyt tuolle hullulle Hanskille, olen minä ilmeisesti jotakin oppinut.

Olin ilmeisesti myös aivan järjettömän väsynyt. Aloin nyyhkyttää, tunsin kyynelten valuvan pitkin poskiani. Normaalisti en ole mikään itkupilli, mutta juuri nyt tilanteeni tuntui lohduttomalta. Vaikka kaikki kokemani onkin sopinut fantasioihini, tämä oli aivan mielettömän raskasta, ehkä liiankin raskasta. En ollut kokenut fyysisesti mitään ylivoimaisen hirveää, mutta tämä pelko ja epätietoisuus on ollut raskaampaa kuin fyysinen kipu.

Huoneessa kaikuivat niiskutukseni ja nyyhkytykseni. Kuulin oven kauempana kolahtavan. Yritin lakata nyyhkimästä, mutta en kyennyt sille mitään, että kyyneleeni alkoivat valua entistä vuolaammin.

Kuulin lähestyvät askeleet. En välittänyt paskan vertaa kuka sieltä tulisi. Aivan sama vaikka tappaisi, minua väsyttää nyt niin paljon, etten jaksa huolestua. Raiskatkoot, lyökööt, minä makaan nyt vain tässä passiivisena.

Hän kyykistyi vierelleni, tunsin sivelyn poskillani, Isäntäni. Hän kuivasi sormillaan kyyneleitäni. – Otetaas tämä pois. Hän alkoi irrottaa pääni ympäri kulkevaa teippiä. – Tuo Hanski on pohjimmiltaan tosi ujo kaveri. Hänen takiaan tämä teippi tässä oli. Nyt se joutaa pois.

Teippi oli tietenkin tarttunut hiuksiini tiukasti. Se irtosi risahdellen repien hiuksiani juuriltaan. En juurikaan välittänyt kivusta, en siitä, millaisia tukkoja hiuksiani teipin mukaan lähtisi. Lopulta teippi kuitenkin irtosi ja viimeisenä Hän poisti teipin silmieni päältä ja irrotti luomiani peittävän lapun.

Räpyttelin silmiäni hetken. Avasin silmäni, eikä näkymä juuri muuttunut. Olin lähes pimeässä huoneessa, jota valaisi ainoastaan avoimesta ovesta käytävältä loistava himmeä hehkulampun valo. Katselin ympärilleni, en yllättynyt näkemästäni. Olin karussa sellissä, jonka seinät olivat suuria harmaita tiiliä ja lattia betonia. Selli oli minua ja kahleitani lukuun ottamatta tyhjä. Minä olin ainoa kalustus.

Isäntäni nousi viereltäni ja haki käytävästä patjan ja viltin. Lisäksi hän toi sangon, jonka Hän asetti oven vastapäiseen nurkkaan.

– Tässä on sinulle makuusija ja tuo sanko on tarpeitasi varten. Puhuessaan Hän asetti patjan seinän viereen ja heitti viltin sen päälle mytyksi.

Hän kyykistyi taas viereeni ja tuijotti silmiäni. – Nyt minä alan nähdä katseessasi sitä jotakin, mitä minä siellä haluan nähdä, Hän sanoi hiljaa ja hymyili.

– Mitä se on? Mitä näet? Uskaltauduin kuiskaamaan ja tuijotin takaisin, vaikken juuri erottanut Hänen silmiään varjojen katveesta.

– Minä näen, että sinä alat olla valmis oppimaan. Oppimaan paikkasi, kuten sovimme sinun vielä tekevän.

Hän auttoi minut lattialta seisomaan, siirtyi seinään kiinnitetyn renkaan luokse, johon kaulariimuni oli kytketty ja avasi lukon taskustaan kaivamallaan avaimella. Hetken uskalsin jo toivoa pääseväni kahleista irti, mutta toiveeni oli turha. Isäntäni vain jatkoi Hanskin lyhyelle kytkemää riimua ja kiinnitti ketjun takaisin seinään. Nyt liekani oli pitempi, ehkä 2,5 metriä entisen 1,5 metrin sijaan.

– No niin. Nyt riimu yltää tuohon patjalle. Käyhän nukkumaan, huomenna on rankka päivä. Aloitetaan koulutus ihan tosissaan. Hän sanoi ohjaten minut kyynärpäästäni patjalle.

Polvistuin alas Hänen eteensä. Patja polvieni alla tuntui suorastaan ylellisyydeltä kovan betonilattian jälkeen. – Etkö voisi ottaa näitä kahleita käsistäni pois. En tiedä pystynkö nukkumaan nämä kiinni minussa? Kysyin niin varovaisella ja nöyrällä äänellä kuin osasin.

Hän kumartui puoleeni ja silitti taas poskeani ja sanoi, – Sitten kun sinuun luotetaan enemmän, voit saada vähän vapauksiakin. Nyt ei ole vielä niiden aika.

Hän tarttui niskavilloihini napakasti ja suuteli minua kuumasti. Minä vastasin innokkaasti, suorastaan imin ilmaa Hänen suustaan sisääni. Kuvittelinko, että saisin sieltä voimaa kestää tämän kaiken? Roikuin Hänessä huulillani, voi kuinka olisin halunnut kietoa käteni Hänen ympärilleen. Olisin halunnut syleillä Häntä lujasti, olisin itse tahtonut tulla lujasti halatuksi ja rutistetuksi. Tiedostamatta työnsin lantiotani Häneen päin, saisinpa tuntea Hänen lantionsa omaani vasten.

Hän irrottautui minusta ja nousi ylös. – Hyvää yötä, huomenna nähdään, Hän kuiskasi ja sipaisi sormellaan nenänvarttani. Sitten Hän käänsi selkänsä ja poistui. Mennessään Hän sulki sellini oven ja kuulin pari raskasta kolahdusta jykevän oven takaa. Ovessa oli ilmeisesti melkoiset salvat.

Selli muuttui hetkessä lähes täydellisen pimeäksi. Ei kuitenkaan aivan. Jossakin katon rajassa oli ilmeisesti pienen pieni ikkuna, josta hohti hyvin himmeää kesäyön valoa selliini. Ei se valaissut itse tilaa ollenkaan, näkyi vain itsessään valjuna loisteena jostakin katon rajasta.

Asetuin patjalla makaamaan ja asettelin kahlehdituin käsin vilttiä jotenkin päälleni, vaikka ei minulla ollut ollenkaan kylmä. Tyyny olisi ollut mukava, mutta sitä minulle ei oltu suotu. Patja haisi hieman homeelle ja lialle, ei se ollut kovinkaan paksu. Viltti taas oli karkea ja haisi puolestaan pölylle ja tunkkaiselle, mikä lie vanha loimi? En ilmeisesti ollut saanut vuodevaatteikseni aivan talon parhaita tekstiilejä?

Suljin silmäni ja päätin yrittää nukkua, ei täällä muutenkaan aikani kuluisi ja todellakin minä tarvitsin nyt unta. Ajatukseni olivat juuri sillä hetkellä sekavat. Tuo mies oli vanginnut minut julmasti ja Hän oli antanut tuon gorillan raiskata minut. Hän oli muuttanut suunnitelmiamme ja tehnyt vankeudestani mahdollisesti piinaavan pitkän. Silti minä olin ihastunut Hänen määrätietoisuuteensa ja janosin Hänen hellyyden osoituksiaan. Jos Hän olisi minut äsken nainut, en olisi kokenut sitä raiskaukseksi ollenkaan.

Ajatukseni poukkoilivat päivän tapahtumissa. Konkreettisimmin minua muistutti kokemuksistani reisilleni vieläkin hiljakseen valuva neste ja haju, joka minua ympäröi. Toivottavasti minut päästetään aamulla pesulle, minä alan olla varmasti jo aika vastenmielisen näköinen ja hajuinen.

Ajatukseni risteilivät ja niihin alkoi sekoittua unimaisia tapahtumia. Näin kasvoja, tunsin kahleita, haistoin outoja hajuja joita en ennen ollut haistanut. Hyttysten ininä kaikui korvissani, tuuli puhalsi puiden latvoissa.

Vajosin uupuneena lopulta levottomaan uneen.

Osa 25 Käytettävänä

Asentoni ei ollut kaiketi Hanskin mielestä kyllin tarjoava, sillä yllättäen hän tunki jalkateränsä jalkoväliini ja potkaisi kengällään molempiin sisäreisiini. – Levitä se tavaras kunnolla!

Levitin reisiäni niin paljon kuin pystyin. En minä mikään voimistelija ole, enkä taivu spagaattiin.

Tapahtumaa ei voine kuvata eroottiseksi tai helläksi. Tunsin kuinka mies takanani alkoi asetella elintään tunkeutua sisälleni. Hän taisi olla niin kiihottunut tilanteesta, että aikansa sähläsi, eikä meinannut osua millään maaliinsa. Hän kuului ähkivän turhautuneena. – Perkele kun sun tavaras on matalalla!

Lopulta tunsin kuitenkin ventovieraan peniksen liukuvan sisääni. En ole asiantuntija, mutta ei se nyt suurelta tuntunut, ihan normaalilta kai.

Yllätyin, että vaikken ollut juuri nyt mielestäni erityisen kiihottunut, hän työntyi sisääni vaivattomasti. Ilmeisesti olen kaikkien omituisten tapahtumien johdosta koko ajan hieman kostea, eikä sisään työntyminen tuntunut kipeältä, kuten olin ounastellut.

Hanski aloitti yksitoikkoisen rynkytyksen, enkä nyt voinut valittaa, että se olisi tuntunut varsinaisesti pahalta. Olin jopa yllättävän tunteeton tosiasialle, että minua parhaillaan raiskataan. Olin ehkä henkisesti valmistautunut tähän tapahtumaan niin huolellisesti.

Hanski murahteli hiljaa joka työnnöllä. Välillä hän puristi pakaroistani niin kovaa, että minuun sattui. Hän tyrkki todella lujaa, välillä niin lujaa, että suorastaan luisuin lattialla eteenpäin hänen voimakkaiden työntöjensä seurauksena. Meidän fyysinen kokoeromme oli ilmeisesti melkoinen. Hänen henkisestä suuruudestaan en sitten olisi ihan niin vakuuttunut.

Painoin päätäni lujemmin lattiaan ja otin toisella kädelläni tukea sen minkä kahleiltani ylsin. Ajatukseni harhailivat, olin kuin unessa. Oliko tämä edes totta? En tiennyt missä olin. Olin alastomana kahleissa, silmät sidottuina jossakin betonibunkkerissa, perse pystyssä samalla kun täysin tuntematon mies käytti minua välineenä masturboimiseensa

Tuon ajatuksen kiertäessä kehää pääni sisällä, tajusin, että se kiihotti minua aivan älyttömästi. Minua ei kiihottanut penis sisälläni, ei stimulaatio alapäässäni, vaan omat mustan synkeät ajatukseni saivat aikaan jonkinlaisen endorfiinipurskeen elimistööni. Halusin alistua vielä enemmän, halusin tulla otetuksi vielä rajummin.

Tarjosin takamustani yhä voimakkaammin naida. Suorastaan tyrkytin sitä. Halusin, vaadin kovempaa. En välittänyt, vaikka kuulin miehen naurahtavan takanani. Hän oli huomannut kiimani, mutta ei varmasti tiennyt todellista syytä siihen. En piitannut, kuinka tein itsestäni hetkeksi täysin kiimaisen ja mieltä vailla olevan lutkan, seksimaanikon. Minä halusin nyt perkele ja kovaa! Hanskin sanoin: Tämä nauta halusi nyt sonnin, joka astuu sen niin että tuntuu!

Suustani tuli pientä tahdotonta vikinää. En ole koskaan ollut erityisen kova ääninen naintikumppani, orgasminikin ovat varsin hiljaisia. Nyt minusta tuntui siltä, että kohta minun olisi pakko huutaa. Ei jumalauta kun minä haluan lisää, vielä kovempaa. Aivan kuin pitkin päivää jatkunut kiihotus olisi tehnyt minusta turran, tiesin orgasmini olevan aivan kulman takana, mutta jotenkin se antoi odottaa itseään. Eikö tuo perkeleen pökkelö osaa edes naida minua kunnolla?

Hanski alkoi puristaa minua vyötäröstäni niin, että minusta tuntui, että katkean. Kohta hänen sormensa uppoaisivat kyljistäni sisään. Hän pysäytti liikkeensä ja alkoi karjua, –Rrrrr, perrrrkele!.

Tunsin kuuman tunteen sisälläni. Minulta loksahti suu auki! Ei jumalauta, se laukesi sisääni! Vastahan se aloitti! Tunsin kuinka hänen elimensä liukui sisältäni ulos. Juuri sillä hetkellä, kun penis tuli ulos minusta, huuliltani pääsi pieni turhautumisen parahdus.

– Nyt sai lehmänvittu kerrankin kunnollista kyrpää! Kylläpä teki hyvää. Hanski murisi ja läimäytti avokämmenellä pakaroilleni.

Minä huohotin tiheää, pinnallista läähätystä, aivan kuten ennen synnytysvalmennuksessa tehtiin. Ainoa ero tässä oli, että minä en yrittänyt nyt saada mitään jalkovälistäni ulos, yritin saada jotakin sisään. Tunsin pulssini häpyhuulillani, se oli nopea.

Mielessäni risteili noin viisikymmentä erilaista lausetta, jolla voisin juuri nyt loukata Hanskia verisesti. Hän ei vakuuttanut minua ”sonnin kyvyillään”. Jos nyt avaisin suuni ja sanoisin mielipiteeni hänen ultralyhyestä nainnistaan, onneksi ymmärsin olla ääneti. Minusta tuntui, että tuo mies saattaisi olla todella suuttuessaan vaarallinen. Olimme kahdestaan, mitä tahansa täällä tapahtuisi, se tuskin kuuluisi ulos. Hän saattaisi vaikka raivostuessaan tappaa minut.

Hanski tarttui hiuksiini, jo melko risaisessa kunnossa olevaan poninhäntääni ja räpläsi siellä jotakin. Äkkiä tajusin, se imbesilli kuivasi mulkkuaan minun hiuksiini. Ei helvetti! Yritin kammeta päätäni ylös lattiasta, mutta tunsin hänen siirtävän polvensa niskani päälle, joten pysyin tanakasti lattiassa. Poskeni painui kipeästi karkeaan betoniin, oma kulmahampaani painautui ylähuuleeni puristaen sen hampaani ja lattian väliin.

– No niin. Nyt on pesuhommatkin tehty. Puhtaus on puoli huoraa. Hanski nauraa röhötti vitsilleen. – Hyvää yötä, kauniita unia, oman kullin kuvia, Hanski jatkoi. Hän nousi ja poistui huoneesta. Huoneen ovi jäi auki, mutta kuulin, kuinka se ensimmäinen ovi, josta olimme tähän tilaan tulleet, kolahti kumeasti kiinni.

Huohotin vieläkin takamus pystyssä ja tasoittelin hengitystäni. Tänään ei näköjään ollut minun päiväni. Jo toisen kerran jouduin nielemään tämän armottoman turhautumisen tunteen. Ei tämä ole totta. Vaikka olin korostanut, että fantasiassani minun nautinnoilla ei ole merkitystä, oli tämä hieman liian epäreilua.

Laskeuduin vähitellen lattialle kyljelleni. Hengitykseni alkoi hiljalleen tasoittua, tuttu tylppä jomotus alamahallani oli taas ikävän todellisena läsnä. Voi kun Isäntäni tulisi ja ottaisi nämä kahleet käsistäni pois. Antaisi minun runkata, vaikka kuinka nöyryyttävästi hänen silmiensä edessä. Nyt olisin valmis kärsimään nöyryytyksen hinnan siitä ilosta, että saisin purkaa pois kaiken sen paineen, mikä minuun on päivän kokemusten myötä patoutunut.

Haistoin omista hiuksistani löyhkäävän siemennesteen ja hien hajun. Samalla tunsin, kuinka alapäästäni alkoi valua jäähtyvää nestettä reisilleni. Sieltä tulivat nyt ulos Hanskin miljoonat potentiaaliset jälkeläiset, heitä tuntui olevan paljon liikkeellä.

Hyi helvetti!

Osa 24 Kahleita, kahleita

Kuuntelin, hengitystäni lähes pidättäen. Olinko tosiaan yksin? En kuullut mitään. Ei ilmastoinnin suhinaa, ei sähkölaitteiden hurinaa, vain oma lievästi kiihtynyt hengitykseni. Jotenkin minusta tuntui, että huoneessa olisi lisäkseni joku muukin. Tarkkailiko joku minua jossakin nurkassa ääneti?

Kun olin aikani maannut kyljelläni korvat hörölläni, tulin siihen tulokseen, ettei huoneessa voinut olla muita kuin minä. Niin ääneti siellä ei voinut kukaan olla, etten olisi sitä kuullut.

Lähdin vaivalloisesti nousemaan kyljeltäni ylös. Ensin mahalleni, sitten siitä polvet vatsan alle ja kohta olin taas polvillani lattialla. Olemattomat vatsa- ja selkälihakseni olivat saaneet kädettömän vankeuteni aikana sellaista harjoitusta, jota ne tuskin olivat koko elämäni aikana saaneet.

Yritin selkeyttää ajatuksiani ja pohtia tämän hetkistä tilannettani. Olin lattialla polvillani kumarassa ja tuijotin sokein silmin silmäsiteeni tarjoamaan pimeyteen. Miksi minun piti vielä olla sokeana? Mitä minä en nyt sitten saa nähdä?

Ja voi herrajestas! Milloin minä saisin nämä käsiraudat irti itsestäni? En osannut enää edes laskea, kuinka monta tuntia minä olinkaan jo ollut kädet selkäni takana. Tunsin edelleen, kuinka kaulastani lähtevä riimu oli kiinni jossakin. Se roikkui minun ja kiinnityspaikkansa välissä ilmassa. Lähdin kulkemaan ketjuni osoittamaan suuntaan. Kuulin ketjun pian putoavan kilahtaen kovalle lattialle. Hiivin polvillani varovasti eteenpäin.

Olin sen verran etukumarassa, että pääni osui ensimmäisenä seinään, ei tosin kovasti, sillä en tosiaankaan edennyt vauhdikkaasti. Ketjuni oli täällä siis paljon lyhyemmällä kuin siellä metsässä oli ollut. En ollut edennyt varmasti kahta metriäkään, kun seinä jo tuli vastaani. Käännyin varovasti ympäri ja aloin tunnustella sormillani selkäni takana olevan seinän pintaa. Se oli rakennettu jonkinlaisista suurista tiilistä. Tunsin selvästi tiilien välissä kulkevat sileämmät saumat, itse seinä tuntui sormiini karkeapintaiselta.

Siirryin hieman sivuttain ja sormiini osui jotakin metallista. Se oli paksu metallinen rengas, joka oli kiinni seinässä. Kaulaani kulkeva riimu oli kiinnitetty siihen suurella riippulukolla. Tunnustelin kiinnitystä ja tajusin, että ketju jatkui lattialle vapaana runsaasti vielä riippulukon jälkeen. Se helvetin sika oli laittanut minut todella lyhyeen liekaan.

Tunnustelin vielä lisää, mutta tuota rengasta lukuun ottamatta sormiini ei osunut seinältä enää mitään. Siinä olivat virikkeeni.

Kökötin vain surkeana siinä kovalla lattialla polvillani. Lattia oli itse asiassa niin kova, että se sattui polviini, joten päätin käydä takaisin makuulleni. Ei täällä nyt ollut yhtään mitään millä voisin itseäni viihdyttää.

Laskeuduin takaisin kyljelleni. Asento ei vieläkään ollut mukava. Käännyin välillä vatsalleni, välillä toiselle kyljelleni, yritinpä taas välillä olla selällänikin, mutta se oli kaikkein epämiellyttävin asento kahlittujen käsieni jäädessä jälleen selän alle.

Lopulta minun oli noustava takaisin polvilleni, se oli kuitenkin siedettävin asento, sillä pystyin vaihtelemaan painoa polvelta toiselle helpottaen painetta lumpioissani ja säärissäni. Nousin välillä pystyynkin, mutta kaulariimuni oli niin lyhyt, että silloin minun oli seistävä lähes kasvot kiinni seinässä ja silloinkin riimu kiristi hieman. Tosin ei sillä luulisi olevan väliä, vaikka seisoisin nenä kiinni seinässä, enhän joka tapauksessa nähnyt mitään.

Yritin epätoivoissani hangata ohimoitani karkeaa seinää vasten saadakseni silmäsiteeni pois, mutta se oli vahvaa teippiä ja pyöritetty tiukasti pääni ympärille, joten en saanut kuin naarmuja poskeeni.

En seisonut pitkään, laskeuduin taas polvilleni. Vaikka täällä ei ollut hyttysiä, tuntui kuin jatkaisin samaa jumppaa hitaammalla tempolla kuin siellä koivun juurella. Ihoani kutitti muuten edelleen, vaikka hyönteisiä ei enää ollutkaan. Kymmenet, ehkä sadat hyttysen pistot kehollani muistuttivat jatkuvasti olemassa olostaan, mutta olin alkanut jo tottua siihen kutinaan. Ilmeisesti koko ruumiini alkoi olla jo hieman turtunut kaikkeen siihen epämukavuuteen, jota olin tänään kokenut.

Kolinaa oven takaa! Suoristin selkäni ja ehkä tiedostamattani yritin näyttää vahvalta. Rukoilin hiljaa mielessäni, että se olisi Isäntäni. Minusta alkoi tuntua siltä, että minä en nuku tänä yönä, sen verran intensiivisiksi tapahtumat olivat käyneet.

Kuulin oven avautuvan ja tunsin lattian rajassa viileämmän ilman kohtaavan pohkeeni ja reiteni. Kuulin kahdet askeleet ja yhden nenän niiskautuksen. Jommallakummalla oli nuha.

– Ota sinä nilkat, kuulin tutun äänen sanovan. Se oli, Luojan kiitos, Isäntäni.

En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta yhtäaikaisesti nilkkoihini ja ranteisiini tartuttiin. Tunnistin heti Hanskin valtavat kourat kehräsluitteni ympärillä. Tunsin kuinka jotakin kylmää ja kovaa asetettiin nilkkojeni ympärille, sama tapahtui ranteissani. Ei hyvänen aika, ei enää lisää kahleita! Enköhän minä tässä jo pysyisi? Minun piti oikein purra huultani, etten protestoisi. Hanskin kuullen en uskaltaisi enää puhua mitään.

Jonkinlaiset kahleet ne kuitenkin olivat. Selvästi raskaammat kuin kaulassa oleva riimuni, käsiraudoista puhumattakaan. Kuulin kireät naksahdukset, kun ne lukittiin jotenkin raajojeni ympärille. Tunsin kuinka kaulassa olevaan riimuuni tartuttiin. Kuulin naksahduksen ja ymmärsin, että kaulaani hiertänyt riimu avautui lukostaan. Kaulani oli vapaa ensimmäistä kertaa moneen tuntiin. Itse asiassa tuo lie ollut ensimmäinen lukko, mikä minusta oli koko päivänä irrotettu.

Iloni jäi kuitenkin hyvin lyhytaikaiseksi. Kaulani ympärille alettiin sovittaa uutta kahletta. Se ei ollut riimu, vaan ennemminkin jonkinlainen panta. Se ei kuitenkaan ollut kylmä ja kova, vaan tuntui pehmeähköltä ja viileältä kuumaa ja hiertynyttä ihoani vasten. Jäykkä se kuitenkin oli, ja kuulin kuinka panta taivutettiin kaulani ympärille todella tiiviisti, juuri kurkunpääni alapuolelle ja suljettiin vaimeasti napsahtaen.

Minä nökötin paikallani kuin patsas ja annoin miesten rauhassa touhuilla ympärilläni. Tämä oli nyt jonkinlainen riitti, jolla minut sitten tuomitaan viikoksi ”kärsimään tuomiotani”. Näin ajattelin.

Uusi riimujen kilinä selkäni takaa sai minut taas melkein itkemään. Ei tämä voi olla totta! Ei kai minua aiota pitää hirveissä kahleissa koko viikkoa? Tunsin kuinka molemmissa ranteissani oleviin kahleisiini kiinnitettiin riimut, tunsin kuinka samasta riimusta lähtevä kahle kiinnitettiin myös kaulapantaani, niskapuolelle. En ymmärtänyt oikein, millaista häkkyrää minuun oltiin rakentamassa. Kukaan ei tosin enää koskenut nilkkoihini. Vielä yksi lukon naksaus kaulapantani etupuolella ja tajusin heti olevani jälleen seinään kytkettynä.

Minua kohtasi kuitenkin miellyttävä yllätys. Kun miehet olivat aikansa sählänneet riimujensa kanssa, tunsin yllättäen ihanan tunteen. Käsirautani avattiin! Huuliltani pääsi helpottunut huokaus, kun tunsin ranteitteni hiertymien päältä paineen helpottavan. Ranteissani oli tietysti ne uudet kahleet, mutta ne olivat hieman ylempänä kuin raudat olivat olleet, eivätkä osuneet kipeimpiin kohtiin.

Lähdin varovasti taivuttamaan kämmeniäni erilleen ja olkapääni tuntuivat olevan nyt kuin tulessa. ne olivat todella jäykät. Siirsin käsiäni vähitellen sivuille ja kun ne olivat ohittaneet kylkeni lähdin liu’uttamaan niitä eteenpäin. uusi riimu ranteitteni välissä pysäytti liikkeen siihen.

Sain siis käteni lähes sivuilleni, mutta etupuolelleni en niitä saanut, enkä myöskään takapuoleni alle, siitä piti huolen ranteita yhdistävästä riimusta kaulapantaani menevä ketju. Siksi he olivat siis kytkeneet ranteeni kaulapantaan, etten voisi pujottaa käsiäni pyllyn taitse ja jalkojeni ympäri etupuolelleni.

– Noh, eiköhän se ole siinä, kuulin Isäntäni sanovan. – Meinasitkos sinä vielä tähän aikaan alkaa nussimaan? Isäntäni tuntui kysyvän Hanskilta, luullakseni.

– No perkele! On tässä nyt sen verran pitänyt raataa tuon perkeleen lehmän kanssa, että eikö tässä mies ole jo jotain hyvää ansainnut?

Kyllä, se oli ehdottomasti Hanski!

– No minäpä lähden ulos, kun kerran olet niin ujo. Älä viivy pitkään, en minäkään enää jaksa täällä koko yötä olla, kuulin Isäntäni sanovan ja Hänen loittonevat askeleensa. Hän jätti oven perässään auki, en kuullut sen sulkeutuvan ja tunsin edelleen viileän ilmavirran lattian rajassa.

Hän jätti minut kahdestaan tuon hullun kanssa!

– En minä mikään ryhmäseksipelle, perkele, ole. Vittu minä olen suoran toiminnan mies, niin saatana! Kuulin Hanskin puhisevan selkäni takana, vetoketju narahti ja tajusin hänen aukovan housujaan.

– Paina kanttura pää lattiaan ja persees pystyyn! Täältä tulee semmoinen sonni, ettet ole ennen saanut, perkele! Hanski uhosi takanani.

Huokaisin syvään ja lähdin kumartumaan eteenpäin kuin rukoushetkeen. En pystynyt edelleenkään ottamaan käsilläni vastaan, vaan laskeuduin varovasti hieman kyljen kautta kiertäen painaen oikean poskeni kovaa lattiaa vasten. Nostin takapuoltani pystyyn niin hyvin tarjolle kuin osasin ja jäin odottamaan.

Nyt minut sitten raiskattaisiin ensimmäisen kerran