Kun olin aikani maannut kyljelläni korvat hörölläni, tulin siihen tulokseen, ettei huoneessa voinut olla muita kuin minä. Niin ääneti siellä ei voinut kukaan olla, etten olisi sitä kuullut.
Lähdin vaivalloisesti nousemaan kyljeltäni ylös. Ensin mahalleni, sitten siitä polvet vatsan alle ja kohta olin taas polvillani lattialla. Olemattomat vatsa- ja selkälihakseni olivat saaneet kädettömän vankeuteni aikana sellaista harjoitusta, jota ne tuskin olivat koko elämäni aikana saaneet.
Yritin selkeyttää ajatuksiani ja pohtia tämän hetkistä tilannettani. Olin lattialla polvillani kumarassa ja tuijotin sokein silmin silmäsiteeni tarjoamaan pimeyteen. Miksi minun piti vielä olla sokeana? Mitä minä en nyt sitten saa nähdä?
Ja voi herrajestas! Milloin minä saisin nämä käsiraudat irti itsestäni? En osannut enää edes laskea, kuinka monta tuntia minä olinkaan jo ollut kädet selkäni takana. Tunsin edelleen, kuinka kaulastani lähtevä riimu oli kiinni jossakin. Se roikkui minun ja kiinnityspaikkansa välissä ilmassa. Lähdin kulkemaan ketjuni osoittamaan suuntaan. Kuulin ketjun pian putoavan kilahtaen kovalle lattialle. Hiivin polvillani varovasti eteenpäin.
Olin sen verran etukumarassa, että pääni osui ensimmäisenä seinään, ei tosin kovasti, sillä en tosiaankaan edennyt vauhdikkaasti. Ketjuni oli täällä siis paljon lyhyemmällä kuin siellä metsässä oli ollut. En ollut edennyt varmasti kahta metriäkään, kun seinä jo tuli vastaani. Käännyin varovasti ympäri ja aloin tunnustella sormillani selkäni takana olevan seinän pintaa. Se oli rakennettu jonkinlaisista suurista tiilistä. Tunsin selvästi tiilien välissä kulkevat sileämmät saumat, itse seinä tuntui sormiini karkeapintaiselta.
Siirryin hieman sivuttain ja sormiini osui jotakin metallista. Se oli paksu metallinen rengas, joka oli kiinni seinässä. Kaulaani kulkeva riimu oli kiinnitetty siihen suurella riippulukolla. Tunnustelin kiinnitystä ja tajusin, että ketju jatkui lattialle vapaana runsaasti vielä riippulukon jälkeen. Se helvetin sika oli laittanut minut todella lyhyeen liekaan.
Tunnustelin vielä lisää, mutta tuota rengasta lukuun ottamatta sormiini ei osunut seinältä enää mitään. Siinä olivat virikkeeni.
Kökötin vain surkeana siinä kovalla lattialla polvillani. Lattia oli itse asiassa niin kova, että se sattui polviini, joten päätin käydä takaisin makuulleni. Ei täällä nyt ollut yhtään mitään millä voisin itseäni viihdyttää. Laskeuduin takaisin kyljelleni. Asento ei vieläkään ollut mukava. Käännyin välillä vatsalleni, välillä toiselle kyljelleni, yritinpä taas välillä olla selällänikin, mutta se oli kaikkein epämiellyttävin asento kahlittujen käsieni jäädessä jälleen selän alle.
Lopulta minun oli noustava takaisin polvilleni, se oli kuitenkin siedettävin asento, sillä pystyin vaihtelemaan painoa polvelta toiselle helpottaen painetta lumpioissani ja säärissäni. Nousin välillä pystyynkin, mutta kaulariimuni oli niin lyhyt, että silloin minun oli seistävä lähes kasvot kiinni seinässä ja silloinkin riimu kiristi hieman. Tosin ei sillä luulisi olevan väliä, vaikka seisoisin nenä kiinni seinässä, enhän joka tapauksessa nähnyt mitään.
Yritin epätoivoissani hangata ohimoitani karkeaa seinää vasten saadakseni silmäsiteeni pois, mutta se oli vahvaa teippiä ja pyöritetty tiukasti pääni ympärille, joten en saanut kuin naarmuja poskeeni.
En seisonut pitkään, laskeuduin taas polvilleni. Vaikka täällä ei ollut hyttysiä, tuntui kuin jatkaisin samaa jumppaa hitaammalla tempolla kuin siellä koivun juurella. Ihoani kutitti muuten edelleen, vaikka hyönteisiä ei enää ollutkaan. Kymmenet, ehkä sadat hyttysen pistot kehollani muistuttivat jatkuvasti olemassa olostaan, mutta olin alkanut jo tottua siihen kutinaan. Ilmeisesti koko ruumiini alkoi olla jo hieman turtunut kaikkeen siihen epämukavuuteen, jota olin tänään kokenut.
Kolinaa oven takaa! Suoristin selkäni ja ehkä tiedostamattani yritin näyttää vahvalta. Rukoilin hiljaa mielessäni, että se olisi Isäntäni. Minusta alkoi tuntua siltä, että minä en nuku tänä yönä, sen verran intensiivisiksi tapahtumat olivat käyneet.
Kuulin oven avautuvan ja tunsin lattian rajassa viileämmän ilman kohtaavan pohkeeni ja reiteni. Kuulin kahdet askeleet ja yhden nenän niiskautuksen. Jommallakummalla oli nuha.
– Ota sinä nilkat, kuulin tutun äänen sanovan. Se oli, Luojan kiitos, Isäntäni.
En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta yhtäaikaisesti nilkkoihini ja ranteisiini tartuttiin. Tunnistin heti Hanskin valtavat kourat kehräsluitteni ympärillä. Tunsin kuinka jotakin kylmää ja kovaa asetettiin nilkkojeni ympärille, sama tapahtui ranteissani. Ei hyvänen aika, ei enää lisää kahleita! Enköhän minä tässä jo pysyisi? Minun piti oikein purra huultani, etten protestoisi. Hanskin kuullen en uskaltaisi enää puhua mitään.
Jonkinlaiset kahleet ne kuitenkin olivat. Selvästi raskaammat kuin kaulassa oleva riimuni, käsiraudoista puhumattakaan. Kuulin kireät naksahdukset, kun ne lukittiin jotenkin raajojeni ympärille. Tunsin kuinka kaulassa olevaan riimuuni tartuttiin. Kuulin naksahduksen ja ymmärsin, että kaulaani hiertänyt riimu avautui lukostaan. Kaulani oli vapaa ensimmäistä kertaa moneen tuntiin. Itse asiassa tuo lie ollut ensimmäinen lukko, mikä minusta oli koko päivänä irrotettu.
Iloni jäi kuitenkin hyvin lyhytaikaiseksi. Kaulani ympärille alettiin sovittaa uutta kahletta. Se ei ollut riimu, vaan ennemminkin jonkinlainen panta. Se ei kuitenkaan ollut kylmä ja kova, vaan tuntui pehmeähköltä ja viileältä kuumaa ja hiertynyttä ihoani vasten. Jäykkä se kuitenkin oli, ja kuulin kuinka panta taivutettiin kaulani ympärille todella tiiviisti, juuri kurkunpääni alapuolelle ja suljettiin vaimeasti napsahtaen.
Minä nökötin paikallani kuin patsas ja annoin miesten rauhassa touhuilla ympärilläni. Tämä oli nyt jonkinlainen riitti, jolla minut sitten tuomitaan viikoksi ”kärsimään tuomiotani”. Näin ajattelin.
Uusi riimujen kilinä selkäni takaa sai minut taas melkein itkemään. Ei tämä voi olla totta! Ei kai minua aiota pitää hirveissä kahleissa koko viikkoa? Tunsin kuinka molemmissa ranteissani oleviin kahleisiini kiinnitettiin riimut, tunsin kuinka samasta riimusta lähtevä kahle kiinnitettiin myös kaulapantaani, niskapuolelle. En ymmärtänyt oikein, millaista häkkyrää minuun oltiin rakentamassa. Kukaan ei tosin enää koskenut nilkkoihini. Vielä yksi lukon naksaus kaulapantani etupuolella ja tajusin heti olevani jälleen seinään kytkettynä.
Minua kohtasi kuitenkin miellyttävä yllätys. Kun miehet olivat aikansa sählänneet riimujensa kanssa, tunsin yllättäen ihanan tunteen. Käsirautani avattiin! Huuliltani pääsi helpottunut huokaus, kun tunsin ranteitteni hiertymien päältä paineen helpottavan. Ranteissani oli tietysti ne uudet kahleet, mutta ne olivat hieman ylempänä kuin raudat olivat olleet, eivätkä osuneet kipeimpiin kohtiin.
Lähdin varovasti taivuttamaan kämmeniäni erilleen ja olkapääni tuntuivat olevan nyt kuin tulessa. ne olivat todella jäykät. Siirsin käsiäni vähitellen sivuille ja kun ne olivat ohittaneet kylkeni lähdin liu’uttamaan niitä eteenpäin. uusi riimu ranteitteni välissä pysäytti liikkeen siihen.
Sain siis käteni lähes sivuilleni, mutta etupuolelleni en niitä saanut, enkä myöskään takapuoleni alle, siitä piti huolen ranteita yhdistävästä riimusta kaulapantaani menevä ketju. Siksi he olivat siis kytkeneet ranteeni kaulapantaan, etten voisi pujottaa käsiäni pyllyn taitse ja jalkojeni ympäri etupuolelleni.
– Noh, eiköhän se ole siinä, kuulin Isäntäni sanovan. – Meinasitkos sinä vielä tähän aikaan alkaa nussimaan? Isäntäni tuntui kysyvän Hanskilta, luullakseni.
– No perkele! On tässä nyt sen verran pitänyt raataa tuon perkeleen lehmän kanssa, että eikö tässä mies ole jo jotain hyvää ansainnut?
Kyllä, se oli ehdottomasti Hanski!
– No minäpä lähden ulos, kun kerran olet niin ujo. Älä viivy pitkään, en minäkään enää jaksa täällä koko yötä olla, kuulin Isäntäni sanovan ja Hänen loittonevat askeleensa. Hän jätti oven perässään auki, en kuullut sen sulkeutuvan ja tunsin edelleen viileän ilmavirran lattian rajassa.
Hän jätti minut kahdestaan tuon hullun kanssa!
– En minä mikään ryhmäseksipelle, perkele, ole. Vittu minä olen suoran toiminnan mies, niin saatana! Kuulin Hanskin puhisevan selkäni takana, vetoketju narahti ja tajusin hänen aukovan housujaan.
– Paina kanttura pää lattiaan ja persees pystyyn! Täältä tulee semmoinen sonni, ettet ole ennen saanut, perkele! Hanski uhosi takanani.
Huokaisin syvään ja lähdin kumartumaan eteenpäin kuin rukoushetkeen. En pystynyt edelleenkään ottamaan käsilläni vastaan, vaan laskeuduin varovasti hieman kyljen kautta kiertäen painaen oikean poskeni kovaa lattiaa vasten. Nostin takapuoltani pystyyn niin hyvin tarjolle kuin osasin ja jäin odottamaan.
Nyt minut sitten raiskattaisiin ensimmäisen kerran
