Osa 23 Majoittautuminen

Minut repäistiin taas rajusti kaulariimustani varpailleni, niinpä yskimiseni ja kakomiseni alkoi jälleen. Mies, Hanskipa tietysti, roikotti minua nyt niin korkealla, että pelkäsin jo hirttäytyväni kahleeseeni. Tuo mies tuntui todella nauttivan minun kaulasta riiputtamisesta.

– Mitä tuli sanottua? Eikö neiti kanttura tykkää käsittelystä? Pitäisikö järjestää hienostelijalle sviitti? Hanski karjaisi. Tunsin syljen lentävän poskelleni hänen huutaessaan.

Minä roikuin ja yskin, minusta alkoi tuntua, että oksennan kohta. Tämä mieshän kuristaa minut kohta jos ei laske alas! Odotin epätoivoisesti Isäntäni käskevää ääntä, jolla hän tuntui saavan rauhoitettua Hanskia. Sitä ei kuulunut. En kai minä ole kahdestaan tuon hullun kanssa?

Juuri kun minusta alkoi tuntua, että menetän varmaan kohta tajuntani, mies lopetti minun roikottamisen. Putosin takaisin kyykkyyn yskien ja henkeä haukkoen. En ehtinyt kuitenkaan hengähtää yhtään, sillä Hanski lähti riuhtomaan minua taas, nyt tosin tarttumalla kaulassani olevaan lenkkiin niskapuolelta lähtien viemään minua kovakouraisesti eteenpäin.

Minä en voinut kuin kompuroida kömpelösti. Osittain kävelin kyykyssä, osittain raahauduin tuon hullun vetämänä. Yritin epätoivoissani sanoa jotakin, anella, ettei hän kuristaisi minua. En saanut kurkustani kuitenkaan muuta kuin pientä pihinää.

Lopulta pääsin jaloilleni Hanskin kahleesta repimänä ja kävelin vauhdikkaasti miehen edessään työntämänä. Nyt en voinut ollenkaan varoa, mitä eteeni mahtaisi tullakaan. Kävelimme vain muutaman askeleen nurmikkoa kun tunsin alustan jalkojeni alla vaihtuvan yllättäen kiveksi tai betoniksi. Varmaankin betoniksi, sillä se oli melko karkeaa ja tuntui vähän pölyiseltä jalkojeni alla.

Sieraimiini tuli lapsuudestani tuttu hajujen cocktail; heinän, vanhan ja kuivan lannan sekä navetan tuoksu. Mukana saattoi olla ripaus hevostakin. Epäilemättä vanha, jo käytöstä poistettu navetta.

Kävelimme vauhdikkaasti suoraan eteenpäin. Hanski työnsi minua edessään ja minä tein parhaani pysyäkseni edes jotenkuten jaloillani. Vauhdikas etenemisemme katkesi äkkipysäykseen, Mies nykäisi riimustani taaksepäin ja meinasin kaatua, tällä kertaa selälleni. Hanski kuitenkin piti kaulariimuani tukevassa otteessaan pitäen minut väkisin pystyssä.

Kuulin aavistuksen verran narisevan oven avautuvan edessämme. Mielenkiintoista, kuinka vain vähän aikaa sokeana oleminen vahvisti selkeästi kuulo-, tunto- ja hajuaistiani. Avautuva ovi puhalsi pienen ilmavirran iholleni. Matkamme jatkui taas.

Nyt emme enää edenneet vauhdikkaasti. Hanski roikotti minua niskasta ylöspäin, tällä kertaa siihen oli syynsä. – Siinä on portaat alaspäin edessä. Älä lehmä kompuroi! Hanski murahti. Hän tuntui pitävän nautaläinallegorioista.

Aloimme laskeutua hitaasti, askelma kerrallaan, betonisia portaita alaspäin. Aloin jo arvata, minkä tyyppiseen paikkaan minua oltiin viemässä. Olin silloin keväällä kertonut Isännälleni fantasioistani vankisellistä jossakin kellarissa. Olin haaveillut tylystä vankeudesta karussa sellissä seinään kytkettynä. Vaikutti siltä, että nyt sitten joutuisin kokemaan päiväuneni todellisuudessa.

Portaat olivat pitkät. Meinasin horjahtaa pari kertaa astuessani ikävästi porrasaskelman kulman päälle. Hanski esti kaatumiseni roikottamalla minua kaulastani. Ihme, kun en nyrjäyttänyt nilkkojani. Lopulta saavuimme tasaiselle lattialle.

Olimme varmaan jonkinlaisessa kellarissa, mutta yllättäen siellä ei ollut viileää. Oikeastaan tila oli tukahduttavan lämmin. Siellä haisi tunkkaiselle, ehkä hieman lämpimälle homeelle. Minun roikottamiseni jatkui lattialla edelleen eteenpäin. Kävelimme muutaman metrin. Hanskin kenkien askeleet eivät aiheuttaneet tilassa kaikua, minun paljaista jaloistahan kuului vain pientä läpsytystä.

Taas äkkipysähdys, ja kuulin metallisia kolahduksia. Ymmärsin taas oven avautuvan vasemmalla puolellamme. Hanski tyrkkäsi minut oikeasta hartiastani kääntymään vasemmalle ja taas riuhtoen ja repien ohjasi minut johonkin uuteen tilaan kolahtelevan oven taakse. Tila oli jopa lämpimämpi kuin ennen ovea kulkemamme huone. Siellä haisi ummehtuneelle.

– Polvillesi hieho! Hanski sanoi matalalla äänellään. Laskeuduin betoniselle lattialle polvieni varaan epäröimättä. Tämä mies oli todella pelottava. Minun oli jo ikävä Isäntääni.

Hanski irrotti otteensa kaulariimustani niskani takana ja tajusin hänen käsittelevän kaulastani lähtevän riimun vapaata päätä. Ilmeisesti hän oli pitänyt siitä kiinni kävelymme ajan, sillä ei se jaloissanikaan laahannut.

Kuulin kilahtelua. Äkkiä tunsin kengän pohjan vasenta hartiaani vasten ja minut tönäistiin kumoon oikealle kyljelleni. Ähkäisin tukahtuneesti kaatuessani kovalle alustalle.

– Tässäpä nartulle pilttuu! Merinäköalaa ei ole ja huonepalvelukin on kehnohkoa. Nautiskelehan olostasi! Hanski sanoi ja murahteli tyytyväisenä mielestään ilmeisen terävälle vitsilleen.

Kuulin Hanskin askeleiden loittonevan. Ovi kolahti raskaasti sulkeutuessaan ja kuulin muutaman raskaan kolahduksen sen takaa. En enää kuullut hänen poistuvia askeleitaan.

Täydellinen hiljaisuus. Olin yksin jossakin kummallisessa tilassa, joka sijaitsi ties missä.