Osa 16 Päätös

Minun piti nyt miettiä Hänen ehdotustaan. Olisi kieltämättä kiehtovaa, jos pääsisin täältä metsästä pois nyt heti. Enhän millään jaksa olla täällä neljää vuorokautta. Minä tulen varmaan hulluksi jo tänä yönä, jos joudun viettämään sen täällä metsässä. Ymmärrän kyllä, mitä Hän tarkoitti sillä, että en ollut vielä ”oppinut”. Olin itse hokenut Hänelle viesteissäni, että minut pitää kouluttaa nöyräksi ja karsia kaikenlainen uhma pois. En ollut käyttäytynyt siten, että antaisin itsestäni nöyrän kuvan. Nyt alkoi harmittaa, että olin tullut huudelleeksi Hänelle perään ja haukkuneeksi Häntä. Se jos mikä oli tilanteessani tyhmää.

Minun täytyi nyt muuttaa asennettani. Minun oli nyt vaikka näyteltävä nöyrää. En tosin ollut varma, miten siinä onnistuisin. Mitä alistuvamman vaikutelman saisin itsestäni annettua, sitä nopeammin todennäköisesti saisin taas vapauteni takaisin. Aivoni tulee nyt jotenkin vaihtaa nöyrään moodiin, vaikka se tuntuisi kuinka vastenmieliseltä. Eihän Hän tosin ollut vaatinut minulta oikeastaan yhtään mitään. En ollut joutunut tekemään mitään nöyryyttävää, eikä minua ole vielä ”raiskattu” tai edes aiheutettu aktiivisesti kipua muuten kuin sillä yhdellä piiskan lyönnillä..

Olin kieltämättä odottanut aivan toisenlaista kokemusta. Tämä kaikki oli alun kävelymatkaa lukuun ottamatta ollut lähinnä tylsää. Kiihottavaa ajoittain kyllä, mutta pitkälti tylsää.

Jos minä nyt suostun Hänen ehdotukseensa ja soitan ne kaksi puhelua, annan Hänelle entistäkin vapaammat kädet toteuttaa itseään minun kustannuksellani. Reilu viikko tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Se tuntuu kuitenkin lyhemmältä, kuin neljä vuorokautta tätä mitä nyt olen kokemassa. Jopa aktiivinen rääkkääminenkin tuntui nyt paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä hyttysten ruokana kököttäminen.

Olin kieltämättä yliarvioinut sietokykyni hyttysiin nähden. Jonkin aikaa niitä jaksoin sietää, mutta nyt tämä alituinen jumppa, ravistelu ja itseni kyhnyttäminen puuhun alkoi tuntua mahdottomalta. Enhän minä voisi neljään vuorokauteen nukkua tai levätä ollenkaan jos joutuisin viettämään ne täällä metsässä.

Kun ajattelin alkuperäistä sopimustamme neljästä vuorokaudesta maksimissaan, sehän oli todellakin vain maksimi. Olimme useaan otteeseen todenneet, että Hän lopulta päättää, pääsenkö vaikkapa aiemminkin vapaaksi. Olihan Hän tosin useaan otteeseen naureskellut minulle, että luulinko minä hänen laskevan minut yhtään nopeammin vapaaksi sen kerran, kun oli tällaisen vangin itselleen saanut. Olin pitänyt tuota kuitenkin lähinnä hänen tapanaan pelotella minua. Itse olin arvellut tapahtumien kestävän todellisuudessa maksimissaan vuorokauden.

Hoin itselleni, että suostuessani jatkamaan maksimiaikaa seuraavaan sunnuntaihin saakka se olisi kuitenkin lopulta vain maksimiaika, jonka tarkoitus oli luultavasti pelotella minua ja saada tapahtumiin entistä enemmän autenttisuutta. Hän kyllä tiesi, että olin lomalla, eikä minua kukaan, ystäviäni lukuun ottamatta, kaipaisi koko heinäkuun aikana, jos olisin pitemmänkin aikaa vankina.

Mikään vaihtoehto ei juuri nyt tuntunut hyvältä. Minusta tuntui, että taidan olla nyt pinteessä, jossa kaikki vaihtoehdot tarkoittavat vain kärsimystä ja vankeutta. Ei silti, en katsonut minulla olevan juuri vaihtoehtoja. Minä halusin täältä pois ja mikä tahansa tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä lieassa oleminen.

Hän oli tiennyt sen varmasti jo ennen kuin aloitimme tämän julman leikin. Hän oli varmaan mielessään naureskellut typerää itseni yliarviointia ja tajunnut siinä olevan hyvän keinon lähteä viemään tapahtumia täysin uusille urille, fantasiaan, jota emme edes yhdessä olleet pohtineet. Hän oli päättänyt toteuttaa kustannuksellani oman fantasiansa ja minun oli nyt pakko seurata mukana.

Kuinkas sitten ne turvajärjestelymme. Eiväthän tytöille viedyt kirjeet sisältäneet sitä uutta paikkaa, sitä ”sisätilaa”, jonka Hän oli minulle luvannut. Jos jotakin tapahtuisi, minua tultaisiin etsimään täältä, eikä koivun juurelta löytyisi kuin minun tamppaama heinikko.

Niin tai näin, nyt ei ollut vaihtoehtoja. Minun on pakko suostua hänen ehtoihinsa tai minä tulen neljässä vuorokaudessa hulluksi täällä metsässä. Aivan kuin en olisi ollut jo hullu koko tähän tyhmään projektiin ryhtyessäni?

Olin helpottunut, kun sain päätökseni tehtyä. Kunhan Hän nyt vain suvaitsisi saapua takaisin kuulemaan päätöstäni.

Oli mielenkiintoista, kuinka aloin tottua kahleisiini. Käsiraudat toki painoivat jonkin verran edelleen, ajoittain tuntui kuitenkin ihan luonnolliselta, että käteni ovat pysyvästi selkäni takana ja että kaulassani tuntui riimun paino. Oikeastaan alastomuus tuntui edelleen enemmän oudolta. Kaipasin niin kovasti vaatteita ylleni, muutenkin kuin hyttysten vuoksi. Missähän ihmeessä vaatteeni ovat? Ovatko ne vielä siellä autossani?

Jatkoin hyppimistäni, kihnuttamista, puhaltelua. Välillä polte selässäni ja rinnoillani kävi niin kovaksi, että kävin kasteiseen heinikkoon pitkälleni ja pyöriskelin siinä. Heinien viileän lempeä kosketus tuntui ihanalta piinatulla ihollani. Hyttysten ininä ympärilläni alkoi olla jo suorastaan hypnotisoivaa ja muut äänet alleen peittävää.

Liikkeeni alkoivat olla suorastaan rytmisiä ja konemaisia. Vatsan ja rintojen hankaamista koivuun, hyppyjä paikallaan ja jalkojen sivelyä toisiinsa. Sitten vielä pari hyppyä, käännös ympäri ja selän sekä pakaroiden kihnuttamista koivuun. Kun käännökset oli tehty kymmenisen kertaa, laskeuduin polvieni kautta heinikkoon pitkälleni ja pyörähdin pari kertaa heinikossa, jolla sain sitkeimmätkin hyttyset iholtani pois. Ajoittain puhaltelua kasvoilleni ja hartioilleni, välillä päälaen hankaamista koivun kylkeen.

Ilta viileni, mutta hyttysten määrä kasvoi koko ajan samassa suhteessa. Niinpä jouduin kiihdyttämään jumppani tahtia koko ajan, eikä minulle todellakaan tullut kylmä. Voi luoja! Enhän minä jaksa tällä tavalla riehua koko yötä. Ei kai tuo hullu sittenkin ajatellut palata vasta aamulla!

Jos jotakin positiivista voisin tilanteesta sanoa, minua ei juuri panettanut enää yhtään. Hyttysparvi ympärilläni oli todella epäeroottinen kokemus, eikä taukoamaton äänetön aerobicini ollut ollenkaan kiihottavaa. En enää kuullut yölintujen laulantaakaan, vaan oman kiihtyneen hengitykseni, hyttysten infernaalisen ininän ja kahleitteni hiljaisen kilinän.

Minulla ei ollut mitään käsitystä ajan kulumisesta. Aurinko oli laskenut mailleen, joten luulisin kellon lähestyvän jo puolta yötä. Ilma viileni edelleen, mutta jatkuva liikkuminen piti minut lämpimänä. Minua alkoi janottaa uudelleen, mutta en halunnut aloittaa samanlaista monimutkaista juomisprosessia kuin viimeksi, sillä silloin hyttyset saisivat minusta ilmaisen lounaan ainakin kymmeneksi minuutiksi.

En ollut kuullut mitään ääniä enää aikoihin, enkä jaksanut seurata ympäristöäni, niinpä suorastaan säikähdin kun yhtäkkiä Hän seisoi edessäni leveä hymy kasvoillaan katsellen riehumistani riimun jatkona.

–Kuinka menee? Sinullahan on täällä näköjään kiireitä, joten ei kai olisi pitänyt tulla häiritsemään, Hän sanoi ivallisella äänellä.