Osa 12 Frustraatio

Käännyin katsomaan koivua, jossa roikkui ketju joka johti kaulaani. Riimu oli todella paksua tekoa ja se oli kytketty koivuun mielestäni aika suurella riippulukolla, samanlaisella, joilla olen nähnyt veneitä kytkettävän varkailta puihin. Samanlainen lukko oli varmaan myös kaulassani, mutta sitähän en voinut nähdä, tai edes tunnustella.

Tuijotin koivua, ja aloin vähitellen tajuta: Minä olen tuossa koivussa kiinni pysyvästi, käteni ovat selän takana pysyvästi. Ellei tuo mies tule auttamaan, tässä olen vaikka maailman tappiin. Käännyin taas katsomaan paikkaa johon Hän katosi. Ei helvetti! Tämä oli nyt totta!

Minusta alkoi tuntua siltä, että nyt taidan olla yksin.

Aloin tietenkin ensimmäiseksi tutkia selkäni takana olevia käsiäni. Olisiko pienintäkään mahdollisuutta saada käsiäni vapaaksi. Ranteisiini sattui jo nyt käsirautojen purevat reunat. Ne olivat olleet koko ajan tunteettomat ja sattuivat joka kerran jos yritin pienestikin nykiä käsiäni eteenpäin. Tajusin kuitenkin hetkessä, että Hän oli lukinnut ranteeni käsirautoihin siten, etten saisi niistä käsiäni läpi pujotettua muuten kuin vammauttamalla kämmeneni. Ne olivat kiinni ja tehokkaasti.

Yritin seuraavaksi kokeilla liu’uttaa käsiäni pyllyn yli ympäri ja sieltä jalat koukistaen käteni etupuolelle. Hymähdin tuolle ajatukselle lähes itsekin, sillä tajusin välittömästi, että minulla on takapuolessa aivan liikaa laardia, että sen yli liu’utettaisiin yhtään mitään. Käteni olivat ja tulisivat pysymän selkäni takana.

Katsoin taas sitä riimua, joka kytki minut tuohon koivuun. Ymmärsin kyllä hyvin, että sitä ei irrota kukaan ilman avaimia, ja avainten olinpaikkaahan minä en tiedä. Minun täytyy ehkä tyytyä nyt olemaan kädet käsiraudoissa selän takana kaulastani koivuun kytkettynä aivan juuri sellainen aika, kuin tuo kummallinen mies minulta vaatii.

Nyt minä olin siinä fantasiassani, paitsi että tämä ei ollut fantasiaa, vaan totista totta. Kökötettyäni hetken aikaa siinä tajusin, että tämä on aivan hirvittävän tylsää ja ymmärsin samalla, että minä en mahda millekään mitään. Olin tuntenut itseni aivan oikein: Tämä kiihotti minua aivan järjettömästi. Minulla alkoi kauhu puristaa kurkkuani. Tuntui kuin kaulani alkaisi pullistua sitä kiristävää kahletta vasten, minua pelotti että kahle kuristaisi minut. Tunsin kuinka aivoistani lähtenyt pakokauhu valtasi minut yksinäisyydessäni ja sai koko vartaloni vapisemaan.

Minun perverssi mieleni on kuitenkin rakennettu niin omituisesti, että samalla kun aloin tosissani pelätä, tunsin kuinka jalkovälini alkoi valua. En nähnyt alapäähäni, mutta tunsin, kuinka aloin valua kiimaani sinne kesäisen kankaan mättäille. Kun kotona olin haaveillut näistä asioista, olin aina jossakin vaiheessa vetäytynyt makuuhuoneeseeni ja tyydyttänyt itseni raivokkaasti masturboiden, vikisten nautiskellut siitä mielen ja ruumiin tyhjentävästä orgasmista joka minuun oli kiihotuksessani patoutunut.

Nyt tajusin ilkeimmän kautta, mitä tuo fantasiani piti myös sisällään: Alapääni valui kiimaansa ja halusin epätoivoisesti tehdä jotakin tässä ennen kokemattoman kiiman hetkellä. Ongelma vain oli siinä, että juuri tällä hetkellä kun olin elämäni kiimassa, en kyennyt tekemään asialle mitään. Minulla ei ollut miestä, enkä itsekään voinut tehdä asialle mitään.

Ikään kuin ravistelin kahleitani minuutin verran. Luulinkohan voivani ravistelemalla voivani poistaa vapauttani rajoittavat raudat, päästä nautiskelemaan kuten vapaana voin aina halutessani tehdä. Ymmärsin kuitenkin, että kaulassani oleva ketju pysyy, ja kahleet ranteissani eivät poistu teinpä mitä tahansa.

Kun tajusin tilanteeni, lähes purskahdin itkuun! Mitä enemmän tulin tietoiseksi siitä, etten voi helpottaa kiimaani kuten paatuneena ”runkkarina” olen niin usein tehnyt, sen enemmän kiihotuin. Sen tietoisemmaksi tulin siitä, etten voi auttaa itseäni mitenkään, ja sen kiimaisemmaksi tuo tietoisuus minut sai… Olin todellakin kuin oravanpyörässä ja aloin kohta lähes läähättää kiimastani.

Herkullinen ruokahan saa sananmukaisesti veden kielelle. En tiedä, onko muilla ihmisillä sama asia kuin itselläni, mutta minulle kunnon kiima tekee sen saman? Minun piti suorastaan niellä kuolaani joka valui suuhuni kun minun teki niin kovasti mieli! Mikään ei auttanut.

Epätoivoissani kaaduin kahleissani mättäikölle kyljelleni. Minua panetti aivan j ä r j e t t ö m ä s t i! Hankasin reisiäni yhteen, mutta sen vaikutus oli lähinnä se, että kiihotin itse itseäni yhä enemmän, mutta tuon kaltainen stimulaatio ei riitä itseni tyydyttämiseen. Sain vain itseni entistä kiimaisemmaksi. Tämä oli aivan helvettiä! Olin kiihottuneempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut ja samalla olin tilanteessa, jossa oma kiihkoni vain teki olostani tukalamman. Kiemurtelin siinä karhealla metsäpohjalla risujen hangatessa herkimpiä paikkojani naarmuttaen ihoani, mutta minä en sitä tuntenut. Tunsin vain polttavan sykkeen alavatsallani ja reisieni välissä. Märkä häpyni huusi kosketusta, mutta minä en sitä kyennyt antamaan, eikä paikalla ollut ketään kuka olisi minulle voinut kosketustaan tarjota.

Olin siellä metsässä perse pystyssä kuin tosiaan mikäkin kiimainen narttu ja olisin nyt antanut kenen tahansa naida minua, kunhan vain itse saisin jonkinlaista kosketusta turvonneelle pillulleni. Minä oikein tunsin, kuinka häpyni oli turvoksissa ja veren täyttämä. Se oli sitä, ikävä kyllä juuri nyt, turhaan.

Makasin siinä mättäikössä ja kieriskelin kahleissani, meinasin jo kuristua siihen ketjuuni kaulassani, josta olin kirjeissäni sanonut, ettenhän siihen voi kuristua, kunhan se on tarpeeksi pitkä. Itse asiassa ketju kiertyi kaulalleni siten, että se sai minut jo kakomaan ja minusta tuntui, että kohta oksennan lenkkien painaessa kurkunpäätäni ilkeästi. Olisihan sekin ollut aikamoinen loppu leikille, että olisin kuristanut itseni hengiltä muutaman minuutin leikin alkamisen jälkeen. Alkoihan se leikki tietysti jo varmaan sieltä kaupungilta saakka, mutta minulle se alkoi totisena tässä ja nyt puun juurella.

Lopulta olin mahallani siinä viileällä metsäpohjalla, painoin kasvojani mättäseen ja aloin nyyhkyttää turhautumistani. En olisi uskonut, että tämä olisi näin hirvittävän inhottavaa kokea tämä seksuaalinen frustraatio näissä saatanan perkeleen kahleissa. Nuo saakelin käsiraudat alkoivat suututtaa aivan järjettömästi. Käteni olivat selkäni takana niin lähekkäin ja ahtaasti, etten voinut liikuttaa käsivarsianikaan juuri ollenkaan.

Suutuksissani rynkytin ja riuhdoin rautoja ranteissani, mutta ainoa vaikutus oli se, että ranteisiini sattui aivan mahdottomasti. Ehkä minun piti vähitellen uskoa, että minä en saa niitä itsestäni omin keinoin irti.

Minun oli ryhdistäydyttävä ja yritettävä unohtaa se polttava kiima joka tuntui vallanneen koko alavartaloni. Se tuntui aika mahdottomalta, mutta enhän voi täällä kieriä kiimassani tuntikausia. Oli vain tyydyttävä tilanteeseen ja koetettava elää asemassa johon olin itseni johdattanut.

Kapusin vaivalloisesti mahaltani polvilleni ja raskaasti hengittäen katsoin itseäni. En pitänyt näkemästäni. Olin likainen ja hikinen, minusta tuntui että haisin, mutta en sitä oikeastaan haistanut, jotenkin minusta vain tuntui siltä. Jalkaterät ja sääret olivat verestävillä naarmuilla, muutama naarmu oli tullut reisien ulkopinnoillekin. Säärissäni oli pari pientä haavaa, jotka olivat hieman vuotaneetkin, mutta nyt niistä valuneet verinorot olivat kuivaneet iholleni muodostaen harmaan punertavan sävytyksen lian peittämälle iholleni. Mietin, että nuo haavat jos eivät tulehdu, aion jatkossa kylpeä suo-ojissa.

Minusta oli käsittämätöntä, että pakaroillani tuntui vieläkin pieni tylppä jomotus siitä yhdestä vaivaisesta piiskan iskusta. En tietenkään nähnyt peräpeilini ihoa, mutta otaksuin, että siellä saattoi olla melkoinen jälki tuosta yhdestä ainoasta lyönnistä. Olin joskus miettinyt, miltä tuntuisi tulla piiskatuksi. Haaveissani piiska oli tosin ollut yleensä sellainen pitkä ja notkea ruoskamainen esine, ei sellainen tiukka ja jäykkä ”auton antenni”, jolla minua oli lyöty. Ymmärsin nyt, mitä Hän oli tarkoittanut piiskan tehokkuudesta. En todellakaan halunnut tuosta piiskasta enää yhtään lyöntiä, puhumattakaan, että minua lyötäisiin sillä useita kertoja. Aioin tehdä jatkossa kaikkeni, ettei minua enää lyötäisi tuolla esineellä. Ymmärsin tietenkin, että sitähän Hän juuri halusikin.

Polvilleni päästyäni ravistelin itseäni ja syljeskelin suuhuni kulkeutuneita roskia sekä räpyttelin silmiäni. Silmissäkin tuntui olevan jotakin, mutta ärsyttävästi en tietenkään voinut käsilläni helpottaa kutiavia silmiäni. Päätin unohtaa jalkovälissä tuntuvan poltteen ja keskittyä kestämään tulevan piinani. En voi nyt muuta kuin sietää sen minkä tuleman pitää ja yrittää unohtaa omaat tarpeeni. Se tosin oli helpommin sanottu kuin toteutettu.

Siristelin hiestä ja roskista kirveleviä silmiäni. Vilkaisin itseäni ja totesin saman asian kuin aiemmin olin todennut; olin naarmuilla, likainen ja hiestä märkä. En tuntenut itseäni enää kovinkaan hienoksi naiseksi. Olin äskeisessä kiimassani jopa kuolannut leualleni, joka sekin oli nyt tahmeana syljestäni. Olkapäitäni pakotti käsien pitäminen selkäni takana ja tunsin hetki hetkeltä tarkemmin käsirautojen teräksen puremisen ranteissani.

Sinänsä oli omituista, että kuitenkin minua ahdisti eniten kaulastani roikkuva riimu, joka ei ollut mitenkään erityisen tiukalla kuristaakseen minua, mutta sen symbolinen ja henkinen vaikutus oli musertava. Tuo riimu tuntui kaikesta muusta huolimatta rajoittavan vapauttani eniten. Se kytki minut tuohon koivuun kuin olisin jokin narttukoira. Itse asiassa minun teki mieleni lähes ryhtyä puremaan tuota vapauttani rajoittavaa ketjua kuin koira kuunaan, mutta niin hullu en ollut, ainakaan vielä, että mitään niin älytöntä yrittäisin.

Huokailin siinä ja yritin järjestellä ajatuksiani tuon äsken kokemani varsin intensiivisen kokemuksen jälkeen. Minuahan ei oltu juurikaan rääkätty muuten kuin kävelyttämällä ja sitten tietysti se yksi piiskan sivallus. Molemmat olivat tietysti jotakin sellaista, mitä normaali ihminen ei koskaan haluaisi kokea, mutta en tässä nyt ollut mielestäni mitään kauheita kokenut. Jalkojani kirveli tietysti aika kovasti, olin likainen ja pakaroitani jomotti vieläkin, mutta ei mitään sellaista, että tuntisin sietokykyäni millään tavalla koeteltavan.

Nousin lopulta seisomaan siinä mättäälläni, ja tunsin itseni välittömästi typeräksi! Miksi minä seison? En voi tehdä yhtään mitään, tökötän vain siinä alastomana ja kädettömänä, kunhan katselen ympärilleni. Hetken seisottuani laskeudun hieman siirryttyäni takaisin polvilleni kahlepuuni juureen. Minusta tuntuisi vain niin paljon ihmisemmältä seisoa, kuin nojata tähän helvetillisen jämerään koivuun polvillani. Tämä oli tosin paljon mukavampaa kuin seisoa riimu kaulassa.

Katselin ympärilleni. Kaunis ympäristö, ei tässä mitään, komea kallio vierellä ja nyt vasta huomasin puiden takaa kimaltelevan lammen. Lampi oli varsin kaukana, ehkä puolisen kilometriä sinne oli matkaa. Aurinko paistoi lämpimästi vankilaani ja kalliot suojasivat tuulelta niin, että paikassani oli lähes tyyntä. Pari hyttystä lenteli ympärilläni, mutta nekin olivat kummallisen säyseitä. Eikö lihani kelvannut niillekään?

Oli kauhean hiljaista, leppeä kesätuuli puhalteli ympärilläni olevien koivujen latvustoissa ja rauhoittava tuulen humina kuului edessäni olevasta männiköstä. Siitä samasta mäntymetsästä jonka halki äsken hien liottamana kuljin tähän. Tänne saakka ei tainnut kuulua mitään sivilisaation ääniä, ei valtateiden kohinaa tai maatilojen pauketta räksyttävine koirineen. Yritin asettaa mieleni jonkinlaiseen nirvanaan joka auttaisi minut sietämään tämän kidutuksen, joka yleisesti tunnetaan nimellä aika. Suljin silmäni ja yritin rauhoittua ja unohtaa tilani.