Osa 21 Erikoiskuljetus

–Niinpä tietysti, niinpä tietysti, Hanski tuntui vastaavan.

Tunsin, kuinka ympärilleni kiedottuihin nauhoihin kiinnitettiin jotakin ja haukoin henkeä yllätyksestä, kun äkkiä tunsin kohoavani ilmaan. He olivat ripustaneet minut nauhoista roikkumaan johonkin, ilmeisesti jonkinlainen seiväs tai varras, josta nyt roikuin vaakasuorassa kasvot alaspäin. Oli pelottava tunne roikkua kiikkuvien nauhojen varassa, varsinkin kun olin täysin sokea, enkä nähnyt, miten ylös minut nostettiin tai mitä allani oli.

Miehet ilmeisesti kantoivat minua toinen toisesta päästä ja toinen toisesta päästä. Vaikutti siltä, että tuo Hanski oli aika paljon pitempi mies kuin Isäntäni, sillä hän oli ilmeisesti tosiaankin pääpuolessani ja olin selvästi vinossa jalkani alempana kuin pääni. No mieluummin tietysti niin päin.

Miehet lähtivät kävelemään ja minä keikuin nauhojeni varassa puolelta toiselle. Toivottavasti nauhat ja niiden kiinnitykset pitävät, sillä tuntui kauhealta ajatukselta pudota siitä jostakin syystä alas. En ollut huomannut sitä hetkeä, kun riimuni oli irrotettu puusta, mutta ilmeisesti se oli jossakin yläpuolellani roikkumassa, sillä tunsin heiluvan riimun pään ajoittain koskevan kylmästi alaselkääni.

Miehet kantoivat minua eteenpäin jonnekin. Olisin kyllä voinut vaikka vannoa, että lähtösuuntamme ei ollut sama, kuin se josta olimme päivällä vankipuuni luokse tulleet. Kuulin, kuinka miehet alkoivat nopeasti hengästyä. Ei varmaan ollut helppo kantaa heiluvaa pehmeää kuormaa vartaassa metsäpolkua pitkin.

Tunsin rajumman heilahduksen, ilmeisesti Hanski meinasi kompastua johonkin pääpuolessani.
–Perkele! Kuulin Hanskin kiroavan hengästyneenä. –Olisit saatana etsinyt vähän kevyemmän akan eikä tuollaista helvetin valasta. Tällaista ruhoa raahata pitkin metsiä, perkele!

–Noh, noh! Ei hienolle naiselle noin saa sanoa, kuulin Isäntäni vastaavan Hanskille jalkopäästäni. –Sinähän voit itse etsiä vaikka miten pienen ja siron missin itsellesi, kun olet niin kova naistenmies, isäntäni jatkoi naureskellen.

Oli ehkä järjetöntä suhtautua asiaan tuossa tilanteessa siten kuin itse Hanskin puheesta ajattelin. Minua Hanskin valaaksi kutsuminen suututti, en tietysti ole mikään mallin mittainen kuikelo, mutta on minusta aika liioittelua kuitenkaan valaaksikaan nimitellä. Meinasin sanoa jotakin piikikästä Hanskille, mutta onneksi tulin ajatelleeksi, että alastomana, sokeana, kahlittuna ja vartaassa roikkuvana on ehkä parempi pitää suunsa kiinni.

Siinä Hanski kyllä oli oikeassa, että tunsin kieltämättä itseni pelkäksi ruhoksi roikkuessani vartaassa sokeana ja paketoituna. Olin vain pelkkä lihakimpale, kuin verkkoon laitettu juhlakinkku.

Miesten kompurointi sai ympärilläni olevat nauhat liukumaan hieman, huolimatta siitä, että ne olivat tukahduttavan tiukalla. Nauhat hiersivät ihoani ja erityisesti rintakehäni ympärillä olevan nauhan liukuessa hieman alaspäin, sen reuna alkoi painaa inhottavasti rintojeni yläreunaa.

Hyttyset olivat taas löytäneet ihoni ja tunsin pieniä pistoja siellä ja täällä. Heilumiseni kuitenkin ilmeisesti hätisteli niitä jonkin verran, sillä en tuntenut niitä ympärilläni läheskään niin paljon kuin siellä puun alla odotellessani.

Miehet kantoivat minua ääneti. Minä keikuin sidottuna ja sokeana. Ajattelin tilanteen mielettömyyttä. Omituinen kulkue öisessä metsässä. Mitä ihmettä me kaikki kolme täällä teemme? Kaikki oli alkanut seksuaalisesta fantasiastani, mutta mitä ihmeen seksuaalista tässä nyt oli? Tunsin itseni jokseenkin typeräksi siinä, mutta ei noiden miestenkään touhuissa tuntunut järkeä olevan.

Miehet kompuroivat ajoittain, varsinkin pääpuolessani oleva Hanski. Kuulin ajoittain hänen tukahdutettuja kiroilujaan, – Perk… No voi vitt…

Matka oli sitten kuitenkin käsittämättömän lyhyt. Kuulin miesten askeleista, kuinka he saapuivat jollekin pehmeälle alustalle äskeisen risujen ja varpujen peittämän maaston jälkeen. Minut laskettiin maahan. Olimme ilmeisesti jonkinlaisella tiellä, joka oli pehmeän hiekan peittämä. Tajusin, että matka oli paljon lyhyempi, kuin se päivällä vaeltamani taival halki soiden ja mäkien. Minua oli siis tahallaan kävelytetty pitkin metsiä jos vangitsemispaikkani lähellä oli kuitenkin tällainen tie.

Miehet huohottivat hengästyneenä. He irrottivat nauhat ympäriltäni ja vetäessään rintojeni yläpuolella olevaa nauhaa pois, tunsin sen viiltävän kipeästi ihoani. Se oli ilmeisesti hiertänyt aika pahasti.

En osannut valmistautua ollenkaan, kun minut äkkiä revittiin kaulakahleestani jaloilleni. Olin taas varpaillani ja yskin ketjun kiristyessä kurkkuni ympärille. Tunnistin käsittelytyylistä, että kyseessä oli varmasti tuo Hanski. Hän oli selvästi kovakouraisempi kuin Isäntäni oli tähän saakka ollut.

– No niin, nyt saa lehmä itse kävellä. Tähän loppui kantaminen! Hanski sanoi.

– Älä kurista sitä, helvetti! Kuulin Isäntäni tiuskaisevan ärtyneenä Hanskille. Hän taisi olla nyt enemmänkin minun suojelijani, kuin vangitsijani. Pelotti ajatuskin jäädä kahden kesken tuon selvästi rajuotteisen ja ilmeisesti hullun Hanskin kanssa.

Minua lähdettiin vetämään riimustani eteenpäin. Ilmeisesti Isäntäni tarttui takaapäin käsirautoihini opastaen minua pimeydessäni. Oli todella arveluttavaa lähteä kävelemään täysin sokkona. Minulla ei ollut vaihtoehtoja, sen verran vaativa oli veto jonka tunsin kaulassani. Käsiraudoista ohjaaminen kieltämättä helpotti kulkemistani, sain lisäapua suunnistamiseen.

Kävelimme hitaasti, onneksi miehet selvästikin ymmärsivät, etten voinut kulkea rivakasti ja itsevarmasti eteenpäin pelätessäni koko ajan törmääväni johonkin. Tuskin tiellä tietysti seiniä vastaan tulisi, mutta odotin koko ajan, milloin iskisin varpaani johonkin kiveen tai kompastuisin yllättävään mättääseen tai kuoppaan tiessä.

Kukaan ei puhunut sanaakaan, minä aloin ilmeisesti vähitellen oppia pitämään suuni kiinni. Tällä hetkellä pelkäsin enemmän tuon Hanskin reaktioita kuin Isäntäni suuttumista. Hanski oli osoittanut olevansa luonteeltaan raakalainen.

Tie tuntui jalkojeni alla pehmoiselta, kuin kävelisin rantahietikolla. En tuntenut pienintäkään kiveä jalkojeni alla. Hiekka oli helteisen päivän jäljiltä vielä lämmintä. Rohkaistuin vähitellen kävelemään ripeämmin alun hiipimiseni sijaan. Oli kuitenkin yhdentekevää, mikä oli vauhtini, kaulassani oleva riimu oli koko ajan kireänä vaatien minua etenemään.

Omituinen kulkueemme taivalsi varmaan puoli tuntia sillä tuntemattomalla tiellä. Olin kuin nauta jota ohjataan päästä ja perästä teurastamon autoon. Pian tuo auto sitten tulikin vastaamme: Pysähdyimme, kuulin auton oven avattavan edessämme. Kyseessä ei ollut henkilöauto, sillä kuulin selvästi suuremman oven avautuvan.

Minua vedettiin kaulastani eteenpäin kunnes tunsin reisieni iskeytyvän johonkin metalliseen ja kylmään. Tunsin suurien käsien tarttuvan kainaloitteni alta ja minut vedettiin kylmän rautaisen kynnyksen yli umpinaiseen tilaan ja heitettiin lattialle. Alusta ei ollut metallia, se oli hieman pehmeä ja joustava, tuoksusta päätellen kumimatto. Käännyin lattialla kyljelleni etsien parempaa asentoa. Vaikka alusta ei ollut metallia, ei sitä pehmoiseksi voinut sanoa.

Ovi jalkojeni takana lyötiin kovasti paukahtaen kiinni. Kuulin hiljaista miesten puheen sorinaa ulkoa, en saanut kuitenkaan selvää mistä he puhuivat. Kieriskelin lattialle yrittäen tunnustella kahlituilla käsilläni ympäristöäni, lattia oli kuitenkin minua lukuun ottamatta täysin tyhjä.

Kuulin miesten nousevan auton ohjaamoon, minä olin ilmeisesti yksin tavaratilassa. Kaksi oven paukahdusta ja auto käynnistyi lähtien keikkuen kulkemaan eteenpäin. Minä tietysti keikuin tavaratilassa vapaasti mukana.

Minulla oli taas aikaa pohtia, mihin ihmeeseen olen onnistunut itseni järjestämään? Mihin minua oltiin kuljettamassa ja mitä tarkoitusta varten? Miksi tähän oli pitänyt sotkea mukaan tuo julma Hanskikin? Minä olin ajatellut, että olisin aikani kärsinyt, ilahduttanut sitten Isäntääni ja leikki olisi loppunut. Nyt minusta tuntui, että olin joutunut keskelle tapahtumien virtaa, joka oli erkaantunut alkuperäisen päiväuneni uomasta totaalisesti.

Ainakaan täällä ei ollut hyttysiä.