Osa 22 Matkailuauto

Auto kulki hitaasti eteenpäin, tie oli epätasainen, luulisin sen olevan samanlainen kapea metsäautotie jollaista olimme päivällä autollani ajaneet. Niin, missähän muuten autoni oli tällä hetkellä? Olivatkohan vaatteeni vielä siellä, vai olisiko isäntäni ymmärtänyt ottaa ne mukaan vapautumistani silmällä pitäen?

Auto keikkui ja heilui, minä yritin pysyä aluksi kyljelläni, mutta jouduin jatkuvasti tukemaan polvillani ja selän takana olevilla käsilläni, etten kaatuisi vatsalleni tai selälleni. Lopulta luovutin ja aloin hivuttautua lattialle vatsalleni makaamaan. Alusta oli niin kova, että jouduin hieromaan itseäni kumimatolla edes takaisin, etteivät rintani litistyisi inhottavasti alustaa vasten.

Olimme ajaneet jo mielestäni pitkän aikaa, kun kuulin auton kääntyvän ja alkavan kiihdyttää. Olimme tulleet kestopäällysteiselle tielle. Mietin hetken, että mitenkähän tässä kävisi, jos kuljettajamme ajaisi kolarin? Minä lentelisin tavaratilassa estottomasti seinästä seinään.

Entäpä jos poliisi pysäyttäisi meidät? Se ei olisi mikään ihme viikonloppuyönä esimerkiksi rattijuoppousvalvonnan yhteydessä. Mitähän poliisi tuumaisi tällaisesta lastista tavaratilassa? Toisaalta, eipähän Suomessa taida olla tapana normaalin liikennevalvonnan yhteydessä tarkastella autojen tavaratiloja jos ei siihen ole erityistä syytä. Niin, jos en sitten huutaisi apua…

Minä olen toisaalta myös periaatteen ihminen. Meillä oli Isäntäni kanssa sopimuksemme, joka analysoitiin aikoinaan sana sanalta. Kävimme monenlaisia mahdollisia skenaarioita läpi, ja aina minä vastasin, että hän saa tehdä minulla mitä lystää, kunhan ei vahingoita minua pysyvästi tai tapa minua. Hän oli pitänyt toistaiseksi sopimuksestamme kuitenkin kiinni, joten en minäkään apua huutaisi. En ainakaan vielä.

Emme käyneet koskaan tällaista skenaariota läpi, mitä nyt olin joutunut kokemaan. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että Hän oli suunnitellut jo kauan sitten, että tapahtumat menisivät juuri näin kuin ne nyt olivat lähteneet kulkemaan. Kaikki tuntui olevan liian hyvin järjestettyä, etukäteen mietittyä. Ei tämä voinut olla spontaania tilanteista toiseen seuraavaa tapahtumien ketjua. Mitä minulle tulisikaan vielä tapahtumaan, uskon Isäntäni suunnitelleen kaiken sen etukäteen.

Miksi he eivät voineet ottaa näitä käsirautojani jo pois? Minusta alkoi tuntua kohta siltä, etten varmaan enää saisi käsiäni taivutettua olkapäistä eteen, vaikken olisi raudoissakaan. Käteni olivat jo niin turrat ja jäykät. Ei kai minun voi pelätä enää karkaavankaan? Tai että hyökkäisin vangitsijoitteni kimppuunkaan, se tuskin olisi kovin realistinen vaihtoehto?

Auto kulki kulkuaan, tasainen hurina alkoi väsyttää. Autossa oli lämmintä ja siellä haisi pölylle sekä pahvilaatikoille. En ollut aiemmin tajunnutkaan, kuinka väsynyt olin. Minun olisi tehnyt mieli yrittää nukkua, mutta auto keinui koko ajan sen verran, että heiluin kovalla alustallani siten, ettei nukkumisesta olisi tullut mitään. Minä vain makasin vatsallani pää vasemmalle käännettynä poski kumimattoa vasten.

Ajantajuni oli jo täysin hämärtynyt, olin kuin horroksessa. Ymmärsin sen verran, että se paikka minne minua oltiinkaan viemässä, ei tosiaankaan ollut lähellä. Olimmekohan menossa takaisin kaupunkiin, se vasta yllätys olisi. Toisaalta minusta tuntui, että matkamme oli jo jatkunut paljon kauemmin kuin päivällinen matkamme korpeen minun autollani.

Tunsin, kuinka harvakseltaan käännyimme risteyksistä välillä oikealle, välillä vasemmalle, aina kuitenkin päällystetylle tielle ja matka taas jatkui vain. Saatoin ehkä torkahdella välillä, mutta aina tuli jokin kuoppa tai käännös, joka herätti minut.

Kova alusta alkoi tuntua tukalalta ja puuduttavalta niinpä päätin kääntyä selälleni välillä. Kääntyminen onnistui sinänsä helposti, mutta kädet selän alla ei ollut miellyttävä maata. Vaikka kuinka yritin asetella käsirautoja siten, ettei oma painoni upottaisi niitä lihaani, aina jokin nurkka tuntui purevan jonnekin. Niinpä minun oli varsin pian palattava takaisin vatsalleni.

Hain koko ajan mukavampaa asentoa, turhaan.

Äkkiä aistini terävöityivät. Olimme taas soratiellä. Se ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että matkamme lähestyisi loppuaan. Valpastuin kuitenkin turhan aikaisin, sillä tuo soratiekin tuntui päättymättömältä, ja taas auto röykytti ja keinutti minua kuten lähtiessä.

Tunsin kuinka auto kääntyi vielä useasta risteyksestä ja tuntui siirtyvän aina vain pienemmälle tielle vauhdin koko ajan hidastuessa. Lopulta tunsin auton kulkevan ilmeisesti kävelyvauhtia vaappuen nyt voimakkaasti puolelta toiselle. Jyrkkä käännös, pysähdys ja lyhyt peruutus. Auto sammutettiin, kuulin miesten nousevan ulos autosta. Odotin jännittyneenä tavaratilan oven avautumista. Jouduin odottamaan sitä kuitenkin hetken, sillä miehet tuntuivat taas keskustelevan ulkona.

Lopulta kuulin oven avautuvan ja tunsin vilpoisen yöilman tulvahtavan autoon peittäen kostealla vaipallaan myös alastoman vartaloni. Nilkkoihini tartuttiin ja minut vedettiin ulos autosta säälimättömän kovin ottein. Putosin autosta maahan jaloilleni niin rajusti, että jouduin kyykistymään pehmentääkseni iskua. Horjahdin taaksepäin ja kolautin kyynärpääni autoon. Huuliltani lipsahti kovasta käsittelystä ärsyyntyneenä,

– Ai vittu!