4.7.2009

Osa 9 Piiskan kannustus

Hän lähti raahaamaan minua kaulastani perässään kohti avointa hakkuuaukeaa ja minä kompuroin perässä yrittäen saada tasapainoni takaisin alkunykäisyn jälkeen. Vilkaisin haikeana taakse jäävää autoani jossa olivat vaatteeni, lompakkoni, henkilöpaperini ja koko tähänastinen identiteettini sekä vapauteni. Siltä minusta ainakin sillä hetkellä tuntui. Auto tavaroineen edusti nyt kaikkea normaalia elämääni ja tulevaisuus oli edessäni jossakin tuolla paahteisella hakkuuaukealla.

Kivien välistä lähti metsätraktorin joskus maahan kaivamat urat. Hän alkoi käyttää toista uraa polkuna ja marssimme rivakkaa tahtia eteenpäin. Uran pohjalla oli hiekkamaata, eikä siinä sinänsä olisi ollut paha kävellä avojaloinkaan, ellei siinä koko ajan olisi ollut oksia ja risuja, joita yritin ehtiä väistelemään. En tietenkään aina onnistunut siinä kiireessä ja aika ajoin jokin oksa tökkäsi todella imelästi jalkapohjaani.

En kuitenkaan uikahtanutkaan, sillä en minä nyt niin heikkoa tekoa ole, että tästä lannistuisin. Purin hammasta ja hoin itselleni vain, että tämä nyt on se minun fantasiani ja nyt vaan on kestettävä. Itsehän tätä kerjäsin.

Ylitimme kumpuilevan hakatun ja raiskatun maaston. Emme olleet liikkeellä varmaan kuin viisi minuuttia ja jo nyt jalkapohjani tuntuivat menneet turraksi kaikesta siitä oksien päälle kävelystä. Pari paarmaa pörräsi ympärilläni, mutta se hyvä puoli vauhdikkaasta kävelystämme oli, etteivät ne päässeet istahtamaan iholleni. Näin meidän pian saapuvan sankan kuusimetsän reunaan. Astuimme suurten kuusten oksien muodostamaan matalaan katedraaliin.

Kuusien tumman vihreät oksat loivat pienelle polulle mukavasti varjoa. Hiukseni alkoivat olla jo hiestä märät ja kun katsoin itseäni alaspäin, ihoni kiilteli märkänä. Polulla oli paljon parempi kävellä, ainoastaan neulaset pistelivät vielä hieman, mutta se oli pientä äskeisten oksien rinnalla. Polkaisin johonkin pehmeään, joka pursusi varpaitteni välistä. En tiennyt oliko se mätä sieni vai jonkin eläimen uloste. Ei kai heinäkuussa ole mätiä sieniä? Minulla ei ollut aikaa katsoa, sillä ketju kaulassani johti minua kuusikkopolkua eteenpäin.

Polku oli sinänsä helppo kävellä, ja ääneti kuljimme peräkkäin. Edellä jäntevä ja ruskea mies raahaten ketjussa perässään alastonta valkoista elintason pehmentämää naista. Hänen vauhtinsa oli liikaa minulle. En kai minä punaviiniä kittaava juustopöytien rehevöittämä ihminen jaksa kulkea Hänen, treenatun ihmisen, mukana.

Yritin kuitenkin parhaani. Polku alkoi vähitellen nousta jotakin, aivan liian korkean, vaaran rinnettä ylös. Maapohja oli sinänsä paljainkin jaloin aivan kelvollista käveltäväksi, mutta nousu alkoi saada minut puuskuttamaan. Tunsin kuinka valuin hikeä joka paikasta. Pian jouduin räpyttelemään silmiäni, sillä hiki alkoi otsaltani valua ärsyttävästi kasvoilleni. Yritin nostaa nenää taivasta kohden valumisen estämiseksi, vaikkei se kaiketi ”orjalle” sopisikaan. Hän ei ollut asiasta kiinnostunut.

Kohta polku kaartoi pienen notkon kautta jyrkän nousun juureen. Olimme menossa ilmeisesti jonkin vaaran laelle. Vauhtimme ei muuttunut ja yritin urheasti seurata vangitsijaani. Rinne jyrkkeni ja jyrkkeni, kunnes puolivälissä minun oli pakko yrittää vetää henkeä. Keuhkoni huusivat lisää happea ja olin yltä päätä hiestä märkä. Ei minuun ollut tämä matka juuri ylivoimaisesti sattunut, mutta en ollut olettanut, että tästä tulisi joku ”naisten kymppi” käsiraudoissa. Yritin pitää pientä taukoa rinteen puolivälissä vetääkseni henkeä ja hidastin, jolloin Hän samalla veti ketjustani rajusti eteenpäin. Kun käteni olivat selkäni takana, ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia säilyttää tasapainoani.

Kaaduin suoraan kasvoilleni polun vieressä olevaan mättäikköön onnistuen väistämään kannon johon olin vähällä törmätä. Jäin huohottamaan siihen ja otaksuin Hänen varmaan nyt säikähtäneen rääkkinsä minulle aiheuttamaa vahinkoa. Minähän olisin voinut osua tuohon kantoon ja se olisi saattanut aiheuttaa pahojakin vammoja. Ehdin läähättää paikallani ehkä 20 sekuntia, kun kuulin sivalluksen äänen ja heti perään tunsin pakaroillani räjähtävän poltteen.

Tuli iski ensin yläpuolella olevaan vasempaan pakaraani ja levisi siitä välittömästi oikean pakaran puolelle. Aivan kuin veitsi olisi leikannut poikki takamukseni. Vaistomaisesti aloin kiemurrella kahleissani siellä mättäiköissä mustikan varpujen seassa. Iskun polte tuli salaman nopeasti, mutta jäi kirvelemään pakaroilleni polttaen kuin kuuma rauta pitkäksi aikaa. Pakaroitani poltti, enkä voinut tehdä mitään hillitäkseni sitä tulta. Kiemurtelin tuskissani kaiketi pari minuuttia kunnes oloni alkoi olla siedettävä.

Susanna tutustui piiskaan.

Kyynelehdin hetken, mutta en kuitenkaan juuri äännellyt kivun vuoksi, se ei kuulu tapoihini. Ehkä vikisin tukahtuneesti hieman, mutta sille en voinut mitään. Olin juuri ärähtämässä jotakin omasta syyttömyydestäni kaatumiseeni, kun huomasin Hänen kohottavan piiskaansa uuteen lyöntiin. En olisi uskonut kuinka ripeästi piiskan motivoimana sitten pääsin jaloilleni käsiraudoista huolimatta. Haukoin henkeäni hetken piiskan lyönti yhä pakaroillani poltellen.

Hän katsoi minua kysyvästi ja nykäisi vaativasti riimustani. Aluksi aioin protestoida, mutta tajusin kyllä tämän kuuluvaan peliimme ja huokaisten aloin jatkaa matkaa vangitsijani perässä. Päätin olla jatkossa huolellisempi, enkä tulisi antamaan aihetta siihen, että ainakaan syystä minua piiskalla lyötäisiin. Emme kumpikaan puhuneet mitään. Sanaton viestintä oli toiminut tehokkaasti.

Jatkoimme matkaa, mutta huomasin kyllä, että vauhtimme oli nyt hitaampi. Hengästyin toki edelleenkin ja hikoilin järjettömästi, mutta nyt en ollut jatkuvasti tukahtumassa kaulassani olevaan kahleeseen ja jaksoin jotakuinkin pysyä Hänen tahdissaan mukana.

Piiskan kuva, lähde stock.xchng