Minua suututti edelleenkin pakaroilla tuntuva kirpeä kirvely siitä piiskan lyönnistä. Jos sen tarkoitus oli alistaa minua, se taisi toimia juuri toisin päin. Kirvely oikein kannusti minua yrittämään parhaani ja puremaan hammasta suoriutuessani sellaisestakin, mihin tuo sadisti ei olettaisi minun kykenevän.
Jumalauta, minun jalkojani poltti! Jalkapohjathan olivat olleet turrat jo ensimmäisen 200 metrin jälkeen, mutta nyt säärenikin olivat oksien naarmuille repimät. Voi jos saisi kätensä vapaaksi ja voisin tarttua tuohon kaulassa olevaan ketjuun hidastaakseeni tapahtumia. Tekisi sitä paitsi mieleni raapia sääriäni.
Ei, mutta matkammehan näytti helpottuvan! Lähdimme laskeutumaan äsken nousemamme vaaran vastakkaista rinnettä ja polkukin oli hyvä. Kyllä minä tällaisella polulla avojaloin kävelen. Vaaran laella oli alkanut tuulemaankin ja se alkoi tehokkaasti haihduttaa hikeä iholtani pois. Olin otaksunut, että riimu kaulassani alkaisi hiertää ensimmäisenä, mutta nyt alkoivat käsiraudat tuntua todella inhottavilta. Aina jokin kulma painoi jonnekin ranteeni luihin ja oikein tunsin kuinka rauta syöpyi syvemmälle ihooni. Minä olin ajatellut näitä fantasiassani tuntikausiksi ja nyt vajaat puolituntia vangitsemiseni jälkeen alkoi tuntua hankalalta. Oivoi!
Laskeuduimme vauhdikkaasti rinnettä alas, eikä minulla ollut vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Lönkötin helpohkosti kahleet kilisten ja rinnat hölskyen tuon ilkeän miehen selkää tuijottaen. Juuri ennen mäen loppua Hän kääntyi. Poistuimme polulta viereiseen lepikkoon. Varvut ja risut alkoivat taas raastaa jalkojani. Tuo tuska oli kuitenkin vain hetkellinen. Lepikko oli vain kapea kaistale ja sitten laskeuduimme suomalaisen luonnon perusmaastoon, suolle.
Suo ei ollut suuri, sen takana näkyi mäntymetsää muutaman sadan metrin päässä. Tavallinen aukea suo, vieläpä ojittamaton, mikä lienee nykyisin harvinaista. Hän lähti reippaasti tarpomaan hetteikköön, minä tietenkin seurasin riimun jatkona perässä. Mikäpä se Hänen oli suolla kävellessä pitkävartiset kumisaappaat jalassa. Minulla puolestani paljaat jalat upposivat suohon puolisääreen ja jääkylmä suovesi kirveli naarmuuntuneilla säärilläni ja pohkeillani. Mitähän iilimatoja tuosta suomudasta minuun tarttuukaan?
Onneksi tuo suo-osuus matkasta oli sitten varsin lyhyt. Jalkani olivat aivan mudassa lähes polviin saakka. Suon laidassa tulikin sitten ongelma, joka taisi jopa Hänelle olla hieman odottamaton este. Vastaamme tuli näet melkoisen syvä oja pehmeine penkereineen. Hän mietti reunalla hetken ja loikkasi sitten kevyesti sinänsä kapean ojan toiselle puolelle. Minä jäin katselemaan vastareunalle ketjun yhdistäessä meitä ojan yli. Katsoin Häntä epäuskoisena ja sanoin, –Et kai luule, että voin kädet selän takana hypätä yhtään minnekään?
Hän ei puhunut edelleenkään mitään. Olin kuin esteellä kieltäytyvä ratsu ja vastustelin edessä avautuvan ojan edessä. Hän veti minua riimustani kasvavalla voimalla itseään kohti ja ymmärsin, ellen kohta tee päätöstä matkan jatkamisesta kaatuisin naamalleni ojan pohjalle. Hän sanoi rauhallisesti, –Tule, tule! Kyllä minä autan.
En missään tapauksessa voisi kädet selän taakse kahlittuina hypätä lähellekään samanlaista loikkaa ojan yli kuin Hän oli tehnyt, joten ainoa vaihtoehtoni oli astua alas ojan pohjalle.
Astuin jyrkälle penkereelle kahleeni vetämänä ja putosin osin takapuoleni varassa suo-ojan mutaiselle pohjalle. Ojassa oli vettä vain ehkä 40 cm, mutta se oli niin kylmää, että se sai minut haukkomaan henkeäni. Putosin istualleni kapeaan kaivantoon ja ojan vesi kulki jalkaterieni ja alapääni yli kylmettäen minua tavalla, joka pisteli kuin pienet neulanterävät jääpuikot.
Pudottuani aloin välittömästi tehdä kaikkeni, että pääsisin takaisin jaloilleni, sillä vesi oli suorastaan polttavan kylmää. Alusta oli kuitenkin hyvin pehmeä, ja joka kerta ponnistaessani tunsin uppoavani syvemmälle hetteisen ojan pohjalle. En tietenkään voinut auttaa käsilläni ollenkaan, joten tajusin äkkiä olevani kuin kilpikonna selällään ja pystyväni vain pikkuisen nytkyttämään tukalassa asennossani.
Hän päätti sitten auttaa minua, mutta apu ei tietysti ollut miellyttävää: Hän tuli aivan ojan partaalle ja alkoi kiskoa minua suoraan ylöspäin riimustani, ja niin kaulani varassa ponnistaen pääsin pikku hiljaa jaloilleni. Olin kuin ojaan uponnut nauta, jota kaulasta vetäen vedetään kuiville. Tunsin todellakin itseni ojasta vedettäväksi naudaksi, sillä en kyennyt itse juurikaan auttamaan ojasta nostoani, vähän vain voin potkia jaloillani vauhtia, mutta yllättäen kaulani kesti tuon vedon.
Kaaduin lopulta mahalleni vastapäistä penkerettä vasten. Vastassani oli muutama pieni puun juurakko, jotka sattuivat terävästi rintoihini, mutta eipä minulla ollut juuri mahdollisuuksia suojautua. Edelleen minua vedettiin voimakkaasti kaulani ketjusta ja samalla hän tarttui hiuksiini tiukasti ja veti minut ylös ojasta ketjusta ja hiuksista kiskoen.
Lopulta makasin kyljelläni ojan penkereen suomättäillä. Huohotin äskeisten turhien nousuyritysteni uuvuttamana. Olin yltä päätä mudassa, tunsin kuinka alapäänikin oli jossakin mönjässä. Olin naarmuuntunut ja joka paikkaa kirveli kylmä suovesi. Lisäksi olin märkä ja minua palelsi aivan valtavasti. Pelkäsin Hänen kohta lyövän minua taas sillä hirveällä piiskalla, mutta nyt en hetkeen kerta kaikkiaan jaksaisi nousta ylös. Läähätin ja odotin silmät kiinni, milloin polttava piiskan isku osuisi iholleni.
Yllätyksekseni Hän vain odotti, kunnes sain hengitykseni tasaantumaan. Aloin kömpelösti nousta polvilleni, ranteitani pakotti käsirautojen ahdistava puristus. Vilkaisin Häntä kasvoihin, ja Hän katsoi minua mielestäni vähän säälienkin. Hän nykäisi kevyesti ketjustani ja sanoi rauhallisesti,
–Jaksatko jo jatkaa, ei olisi pitkä matka enää?”
En vastannut mitään, vaan kömmin vaivalloisesti jaloilleni ja annoin ymmärtää olevani valmis matkan jatkumiseen. Minä suoritan kunnialla tämän pelin kun olen tätä kerjännyt ja tähän vapaaehtoisesti ryhtynyt! Purin hammasta ja mietin, –Perkele, minua ei saa lannistumaan mudassa ryvettämisellä!
Lähdimme kävelemään varsin rauhallisesti pientä polkua joka kulki suon reunassa pajujen välissä. Lakat alkoivat juuri kukkia ja suon mukava tuoksu tulvehti joka paikassa. Jos jostakin saisi hajuvettä: ”Helteinen suomalainen suo”, minä ostaisin sitä välittömästi.
Minä toisaalta en ollut mukavan näköinen. Vasta hetken käveltyäni tajusin vilkaista alas itseäni ja näin, kuinka olin varpaista rintoihin saakka kuivuvan mutapanssarin peittämä, joka tosin kuivuessaan karisi kävellessäni pikkuhiljaa yltäni. Yhtäkaikki, olin aika saastaisen näköinen. Edelleen minua kutitti joka paikasta ja ehkä yksi epämiellyttävimmistä asioista oli se tosiasia, että alastomana myös alapääni oli ties minkä orgaanisen töhnän peittämä jossa saattoi olla vaikka mitä ötököitä. Yllättävää oli tosin se, että en toisaalta tuntenut missään pienten jalkojen tepastelua vartalollani.
Kävelimme polkua pitkin, suokin loppui ajallaan. Tulimme siistiin mäntyä kasvavaan talousmetsään ja ympärillämme alkoi näkyä siellä täällä jääkauden halkomia kallioita. Ajoittain polku laskeutui pieniin suopainanteisiin, joiden varsia koristivat kauniit, hoikat koivut. Kosteimpiin paikkoihin oli joku laittanut puita kävelyn helpottamiseksi. Matkanteko oli nyt helppoa, ainakin jos muistin verrata sitä hetki sitten tapahtuneisiin ongelmiin. Kävellessä kylmyys helpotti nopeasti, mutta Hän ei kuitenkaan kiskonut minua perässään niin nopeasti, että joutuisin huohottamaan huonoa kuntoani. Mielialani parani joka askeleella, mikä oli tietysti kummallista, sillä alastomana vankina kävely ei missään olosuhteissa ole mukavaa, mutta näin äkkiä taisin jo oppia vertaamaan nykyistä helpompaa olotilaani hetki sitten kärsimääni piinaan.
Reittimme oli hetken aikaa noussut loivasti pientä vaaran kylkeä, kunnes käännyimme jyrkästi alas laskevalle rinteelle pois äsken kulkemaltamme polulta. Karkea jäkälikkö ja risukko käpyineen, tuntui taas inhottavalta alastomilla jalkapohjillani, mutta toisaalta tajusin paikkojeni turtuvan koko ajan tähän tylyyn kohteluun, joten en enää kauhistellut tuntemuksiani. Hän veti minua alas pitkin vaaran kylkeä, oikealla puolellamme alkoi kohota komea kallioseinä. Laskeuduimme pieneen notkelmaan kallion juurelle kauniiden koivujen katveeseen.
Hän laski koko kahlitsemiseni ajan kädessään pitämänsä riimun pään maahan ja sanoi minulle iloisesti hymyillen, –Olemme perillä! Haluatko polttaa tupakkaa?
