Osa 27 Herääminen

Maiskuttelin suutani. Kieli tuntui takertuvan kitalakeeni. Pissitti aivan kauheasti. En kuitenkaan haluaisi herätä, olen niin väsynyt. Tahtoisin vain nukkua ja nukkua. Oikea käteni oli aivan puuduksissa, kylkeä olisi käännettävä. Lähdin laiskasti kääntymään, kun tunsin käsieni liikkeen pysähtyvän johonkin. Oliko se jotenkin peiton alla?

Vetäisin kättäni vihaisesti uudestaan. Ei auta, oikea käteni takertui johonkin. Aloin laiskasti avata silmiäni. Tunsin karhean peitteen alavartaloni päällä. Tyynyäkään ei ollut missään.

Räpyttelin silmiäni hetken, ympärilläni oli todella hämärää, eikö aurinko ollut vielä noussut? Maiskuttelin taas kuivaa suutani, kun todellisuus alkoi hiipiä tajuntaani. En ollutkaan omassa sängyssäni pieni koirani jalkojani lämmittäen. Kun käänsin päätäni, tunsin kurkunpäätäni painavan esineen. Heilautin päätäni siirtääkseni silmille laskeutuvan hiussuortuvan. Kuulin vaimean kilahduksen leukani alta.

Silmäni rävähtivät auki. Ei jumalauta, en ole enää unessa! Minä olen vankina jossakin sellissä haisevien riepujen välissä. Yritin uudestaan liikuttaa käsiäni, mutta totesin, etten saa siirrettyä käsiäni vatsapuolelleni ja jos yritän siirtää niitä selkäni takana alemmas, jokin kytkee ne kaulaani ja kurkkuani kuristaa.

Aloin herätä kunnolla. Viime yön tapahtumat risteilivät sekavina mielessäni. Minusta tuntui, etten ehkä muistanutkaan ihan kaikkea, mitä minulle oli tapahtunut. Olinko kuvitellut osan, oliko jokin unta? Olinko ollut humalassa? No ei minulla, janosta huolimatta, kuitenkaan krapula tuntunut olevan.

Käänsin katsettani likaisesta patjastani ylöspäin. Nähtävää ei ollut paljon. Minua ympäröi suurista, karkeista, harmaista tiilistä tehty koppi. Laipio näytti betonilta, siinä näkyi vieläkin muotin lautojen jäljet. Makuupaikkani kohdalla ylhäällä laipionrajassa näytti olevan jokin syvä rako, josta selliini tuli pientä valon kajoa. Itse ikkunaa ei näkynyt, seinät olivat ilmeisesti todella paksut. Vastapäisellä seinällä oli tumman harmaa metallipintainen ovi. Se oli lähes sileä, ei ovenkahvaa tai avaimenreikää. Vain karmista pilkistävät moninkertaiset saranat.

Punnersin itseni vaivalloisesti polvilleni. Katseeni osui jostakin kaulastani lähtevään raskaaseen riimuun. Se oli se sama ketju, josta olin ollut silloin joskus puuhun kytkettynä. Riimua ei ollut vaihdettu. Riimu kulki ehkä vajaat pari kertaa oman pituuteni verran tiiliseinään, jossa oli yksinkertainen lenkki ja ketju siinä raskaalla riippulukolla kiinni.

Lattia oli melko sileä, tumman harmaaksi maalattu. Hieman liukas, pensselin jäljet näkyivät vieläkin. Lattia ei ollut kulunut, se oli kuin vasta maalattu. Tätä huonetta ei ole paljon käytetty.

”Huonetta”! Mikä huone tämä on? Tämähän oli kuin putka, vankiselli? Tai luullakseni Suomessa ei saa vankeja tällaisissa tiloissa pitää, vaan eiköhän heillä liene kodikkaammat sellit asua? En tosin ole koskaan oikeassa vankisellissä käynyt, mutta eivätköhän siellä olot liene inhimillisemmät?

Katseeni osui nurkassa kyljellään makaavaan sankoon. Muistin, kuinka Isäntäni oli yöllä maininnut sangon olevan tarpeitani varten. No niin, nyt olisi kieltämättä ”tarpeita”, mutta ajatus pissiä tuohon sankoon ei tuntunut houkuttelevalta. Eipä tässä tosin vaihtoehtoja tainnut olla, sillä luonto kieltämättä kutsui toteuttamaan tarpeitani.

Eniten minua ihmetytti tämä hiljaisuus. Ei minkäänlaisia ääniä. Ei sähkölaitteiden hurinaa, ei kaukaisia elämän ääniä, tuntemattomia kolahduksia jostakin, vain oma hengitykseni, ähkäisyni ja ajoittainen ketjujen kilahtelu. Ympärilläni pieni nopeasti kaikuva koppi, sisällä vain minä, ajatukseni ja muovisanko. Ei mitään muuta.

Minä olin alasti, pienenä ja haavoittuvana. Olin arvoton. En ollut parempaa ansainnut. Tämä ei ollut enää fantasiaa, tämä oli totista totta, ja tiesin, kuinka tämä tulisi jatkumaan ja jatkumaan. Olisin vanki niin kauan kuin jotkut muut niin päättäisivät.

Ja pääsisinkö koskaan vapaaksi? Entinen elämä tuntui jo nyt uskomattoman kaukaiselta. Miltä tuntuisivat vaatteet ylläni ja keskustella tasaveroisesti kasvokkain jonkun vertaisensa ihmisen kanssa? Onko minun vertaistani ylipäätään olemassa? Onko näin alas vajonneita ihmisiä missään? Ehkä jossakin kolmannessa maailmassa, mutta he tuskin valitsivat osaansa, kuten minä hullu valitsin.

Ei auta, vaikka kuinka filosofisia pohdiskelisin, rakkoni ei anna armoa. Minun on pakko taas kerran nöyrtyä ja tyytyä tuohon sankoon. Enhän toki halua lattialle pissiä. Tiesin, mitä se tarkoittaa. Ei vessapaperia, ja vaikka olisikin, en kyllä pystyisi kahlehdituin käsin edes koskemaan jalkoväliini, sehän kahleitteni tarkoitus oli. Kyllä minä sen muistin.

Olisin varmaan kiihottunut taas kerran ajatuksistani, ellei rakkoni olisi niin täysi.

Huokaisin ja aloin polvillani köpöttää kohti sankoa.