Me jatkoimme tuon uskomattoman miehen kanssa kirjoittelua, vain me kaksi enää jäljellä. Uskomatonta kuinka joku osaa lukea ajatuksiani paremmin kuin minä itse. Minusta oli mielenkiintoista, että Hän ei ollut juurikaan kiinnostunut ulkonäöstäni, vain pääni sisältö tuntui olevan Hänelle tärkeintä. Oikeastaan aloin itse olla uteliaampi Hänen ulkonäöstään kuin Hän minun. Kerroin vaivihkaa itsestäni, olisin vaikka ollut valmis lähettämään Hänelle valokuvani heti jos Hän olisi pyytänyt. Hän ei sitä kysynyt.
Minua vain hieman arvelutti tuo ulkonäkökysymys siksi, että miehille nyt yleensä tuo ulkonäkö tuntuu olevan tärkeä, enkä olisi halunnut tuottaa pettymystä. En toisaalta tahtonut olla tyrkky ja lähettää toiselle valokuvaa, jospa Hän ei vaikkapa haluaisikaan sitä.
Vaihdoimme lukuisia viestejä. Hioimme ajatuksiamme toisiaan vasten. Tunsin kuinka tekstimme suorastaan itsestään synnyttivät ajatuksia toinen toistemme mielissä. Minä olin valmis sukeltamaan tuntemattomaan tuon ihmisen armoille ja Hän tuntui olevan valmis antamaan minun vajota sukelluksellani syvemmälle kuin olin koskaan kyennyt edes kuvittelemaan.Hänen jokaisessa viestissään oli kappale tai pari jotka tuntui minusta kuin iskuilta palleaan. Tunsin fyysisesti pelon kouristavan rintaani ja kurkkuani. Olin ollut fantasiassani ainakin tältä osin oikeassa, mitä voimakkaammin pelon aalto huuhtaisi mieltäni, sen rajummin alavatsani ja jalkovälini vastasivat suloisesti pelkooni. Kyllä, minä olen näköjään omituinen olento. Jos jaksoin lukea suorastaan hampaitani purren kaksi Hänen viestiään masturboimatta, kolmannen jälkeen viimeistään kieriskelin sängyssäni nautiskellen omista sormistani uikuttaen kiimaani helpommaksi kestää.
Kesän alkaessa lämmittää pienen taloni pihamaata sulattaen lumia pois, muistin aina ulos astuessani jokaisen auringon säteen tuovan hartaasti odottamaani ja pelkäämääni päivää lähemmäksi minua. Jokainen päivä jolloin jäin ilman Hänen viestiään tuntui turhalta. Olin kuin narkomaani ja halusin koko ajan kovempaa ja enemmän. Jumalauta tuo mies oli taitava! Hän osasi kietoa minut pauloihinsa ja tajusin itsekin, kuinka viesteilläni keitin soppaa itselleni yhä sakeammaksi ja aiheutin itselleni yhä tukalampaa hetkeä heinäkuuksi. Hän oli samalla tavalla hullu kuin minäkin, ja minä vieläpä yllytin tuota ihanaa hullua olemaan minua kohtaan sitäkin hullumpi. Minä tiesin jo nyt, että olisin pulassa!
Emme vaihtaneet edes puhelinnumeroita. Jotenkin tuntui, että illuusio olisi särkynyt, jos tässä vaiheessa olisimme keskustelleet suoraan. Kirjoittaminen tuntui parhaimmalta tavalta kehittää yhteistä projektiamme.
Aloin luottaa Häneen yhä enemmän. Mottoni asioiden kehittymiselle oli tuolloin: ”Mitään pahaa en toivo Sinun minulle tekevän, mutta en toisaalta kiellä Sinulta mitään.” Ainoat ehtoni tapahtumille olivat, ettei minua saanut vahingoittaa siten, etteivätkö jäljet paranisi viikossa tai kahdessa, kasvoihin ei mielellään jälkiä jotka estäisivät julkisella paikalla liikkumisen, ei pahemmin vuotavia haavoja, sekä toive tarkkailla henkistä tasapainoani ja kyetä lopettamaan peli jos se näyttäisi menevän minulle liian raskaaksi kestää.
Olin siis antamassa todella avointa valtakirjaa Hänelle, mutta tiesin sen olevan välttämätöntä, mikäli haluaisin kokea absoluuttisen alistumisen. Halusin antaa Hänelle kaikki keinot käyttöön joilla murtaa sinänsä kova tahtoni ja arvoni.
Tapahtumien suunnittelussa oli yksi vaarallinen kohta, joka vaati meiltä tarkempaa pohtimista. Entäpä jos Hänelle sattuisi jotakin ikävää ja ennalta odottamatonta? Vaikkapa kolari tai sairauskohtaus? Entä jos Hän olisi jossakin sairaalassa tajuttomana ja minä olisin kahleissa jossakin syvällä korvessa kenenkään tietämättä minun olinpaikkaani? Tuollainen, vaikkakin epätodennäköinen, mutta silti mahdollinen tapahtuma johtaisi väistämättä ennen pitkää minun hitaaseen nääntymiseen hengiltä sinne kahleisiini.
Pohdimme vaihtoehtoa, että minulla olisi käytettävissä kännykkä, jossa ei olisi SIM-korttia. Voisin aina soittaa hätänumeroon ja pyytää apua. Epämiellyttävää epäilemättä, mutta parempi vaihtoehto kuin hengiltä nääntyminen. Siinäkin olisi kuitenkin riskinsä. Puhelin voisi kastua tai mennä epäkuntoon, entäpä jos siitä loppuisi yllättäen akku?
Itse pidin parempana vaihtoehtona käyttää hyväkseni kahta erittäin hyvää ystävääni. Tiesin, että noihin kahteen ystävään voisin luottaa 100 %:sti, eivätkä he toisaalta utelisi turhia minun menemisistäni.
Niinpä pyysin Häntä laatimaan ystävilleni kaksi kirjettä, joita minä en saisi nähdä. Kirjeiden sisällössä kerrottaisiin olinpaikkani ja kulkuohjeet luokseni. Kirjeet suljettaisiin ja pakattaisiin toisiin isompiin kuoriin. Minä kävisin nuo kirjeet Poste-restantesta avaisin ne ja toimittaisin sisältä löytyvät kirjeet kahdelle ystävälleni. Ohjeeksi antaisin, että ne saisi avata vasta neljä! vuorokautta suunnitellun h-hetkemme jälkeen, ellei minusta ole sitä ennen kuulunut mitään.
Suunnittelimme ajan tahallamme minun kauhuani lisätäksemme riittävän pitkäksi. Tämä takasi sen, että minä tietäisin, ettei minulla ole mitään turvaa ennen kuin neljä vuorokautta olisi kulunut. Toisaalta aika olisi kuitenkin sen pituinen, että kyllä terve ja vahva ihminen kestää tuon ajan elossa vaikka puuhun kahlittuna. Ainoa ongelma tuossa pitkässä ajassa olisi lämpötila. Yölämpötilat eivät saisi olla tuona ajankohtana liian alhaisia, etten sitten menehtyisi vahingossa hypotermiaan. Niinpä meistä tuli Hänen kanssaan ahkeria säätiedotusten seuraajia.
Kesäkuu kului ja kirjoittelumme oli edelleen tiivistä. Oli tietysti totta, että kun aikaa oli näinkin paljon, aloimme jo jauhaa aika paljon samojakin asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Ei se toisaalta minua haitannutkaan, sillä Hänen kirjoituksensa olivat minulle kuin hunaja kärpäselle. Jaksoin imeä sitä itseeni jatkuvasti, vaikka se toisaalta jo maistuikin aina samalta, mutta ah niin hyvältä.
