–Susanna? Minä kättelin Häntä ja sanoin ujosti kuin pikkutyttö, –Moi, juu...
Hän ei esitellyt itseään, mitä en toisaalta odottanutkaan, olimmehan sopineet, että nimemme ja henkilöllisyytemme olisivat merkityksettömiä.
Hän ojensi minulle tuolin istua, harvinaista huomaavaisuutta nykyajan mieheltä.
–Tulihan se helle, Hän yritti virittää keskustelua.
–Joo, kauhea jano, minä totesin vaisusti.
–Haluatko juomista? Minä voin hakea. Limpparia, mehua? Mitä haluat? Hän kysyi.
–Tuota... Mulla on vähän pikkuinen krapulantynkä vielä päällä... Voisin ottaa ison oluen.
Hän naurahti ja lähti tiskille. Minä tunsin itseni rumaksi ja lihavaksi idiootiksi tekemässä itsestään entistä enemmän idioottia. Katselin Häntä siellä tiskijonossa. Ei ollenkaan sellainen mitä olin odottanut. Varsin pieni, mutta jäntevä mies. Harrastaa varmaan urheilua aika tavalla. Rasvaa koko miehessä ehkä vähemmän kuin kalkkunaleikkelesiivussa. Ristiverinen, pienet viikset ja nykymuodin mukainen pikkuparta. Karvaiset käsivarret, nuorekkaasti pukeutunut. Siististi kuluneet farkkushortsit ja sandaalit – ilman sukkia. Hiukset lyhyeksi leikattu siten, että muistaa käydä säännöllisen tiheästi parturissa.
Ei ollenkaan pahan näköinen mies, vähän lyhyt ja pieni minun makuuni. Ehkä tietysti syynä saattoi olla myös se, että useimmiten minä itse en liene tuollaisen jäntevän miehen makuun. Hän palasi pian takaisin mukanaan iso olut minulle. Hän itse oli ottanut suuren lasin jääteetä. Käynnistelimme varovasti keskustelua. Hän oli luonteva ja rento, samalla kun minä suurin piirtein vain tuijottelin tyhmänä varpaitani ja vastasin parin kolmen sanan lauseilla. Jotenkin minulla oli vaikeuksia katsoa Häntä silmiin. Tunsin jo nyt Hänen arvostelevan katseeni mittailemassa vartaloani ja kasvojani.Vähitellen uskaltauduin nostamaan katsettani ja näin Hänen ruskeat nauravat silmänsä tuuheiden kulmakarvojen varjostamina. Hänen katseensa oli terävä, älykkään miehen katse. Kyllä, Hän taitaa analysoida minua koko ajan.
–Sinä sitten olet jo tainnut päättää lähteä minun mukaani? Vai kuinka, Hän töksäytti äkkiä.
–Miten niin? Katsoin Häntä hölmistyneenä.
–No ajattelin vaan, kun juot siinä olutta vaikka sinulla on auto parkissa täällä jossakin. Et siis aio ajaa sitä itse täältä pois?
Ohhoh... Enpä ollut tullut tässä tunteiden sekamelskassa asiaa edes ajatelleeksi. Kyllähän minä näytin jo nyt varmaan aika selvältä tapaukselta. Yritin kuitenkin pitää kulissejani yllä:
–No ainahan voin lähteä täältä taksilla. Minulla on koti aika lähellä ja nyt vain olut tuntui maistuvan. Voinhan jäädä vaikka viettämään terassilauantaita tänne.
Yritin näytellä loukkaantuvani Hänen huomautuksestaan. Hänen virnistyksestään päätellen en tainnut onnistua siinä kovin hyvin. Voi herranen aika, mikä minulla oli? Yleensä osasin olla itsevarma hankalissakin paikoissa, mutta tämä mies tiesi minusta aivan liikaa kyetäkseni teeskentelemään Hänelle.
Tunsin itseni noloksi kun muistin, mitä kaikkea olin Hänelle viime kuukausien aikana itsestäni ja haaveistani kertonut. Tuo tuntematon mies tiesi salaisimmista ajatuksistani enemmän kuin kukaan koskaan. Ajoittain Hän tuntui tietävän haaveistani jopa enemmän kuin minä itse.
–Sano vaan sitten kun sinusta tuntuu, että olet valmis lähtemään. Ei sillä että hoputtaisin, Hän sanoi tarkkaillen torin vilinää kiinnittämättä huomiota reaktioihini.
Hän tuntui olevan hyvin varovainen ja yritti selvästi olla tahdikas, ettei säikyttäisi minua pois. Minusta tuntui kuin olisin arka lintu jota yritetään jyvillä ja kauniilla kutsulla houkutella astumaan häkkiinsä.
–Minä voisin ottaa vielä oluen. Jos vaikka sitten rohkaistuisi, sanoin hiljaa ja pyörittelin tyhjän tuopin pohjaa pöytää vasten.
Hän nousi hakeakseen minulle juomani. Lähtiessään Hän hipaisi olkapäätäni ja suorastaan säpsähdin Hänen kosketustaan. –Sinuna en joisi liikaa alkoholia, Hän kuiskasi ohi mennessään.
Pöh! Pari olutta ei hetkauta minua yhtään mihinkään. Meillä ei ole kiirettä ja minun tekee mieli olutta! Enköhän minä, aikuinen ihminen, saa olueni juoda! Hän palasi olut mukanaan, itselleen Hän oli ottanut jäätelötuutin.
Emme sitten jutelleet paljonkaan. Hän kyseli hajamielisesti jotakin tästä kotikaupungistani. Hänhän ei ollut täältä päinkään, joten jos Hän on tehnyt järjestelyt, kuten minulle viesteissään kertoi, ne olivat vaatineet varmasti melkoisen vaivan.
Itse yritin osoittaa aktiivisuutta keskustelussa ja kysyin, onko Hän kenties varannut täältä itselleen majapaikkaa? Hän katsoi minua terävästi ja kysyi, –Mitä se Sinulle kuuluu?
Punastuin ja katsoin taas varpaitani. En vastannut mitään.
Olut nousi vähän päähäni ja päätin viimein rohkaistua:
–Pitäisikö meidän lähteä? Et Sinä taida liian hullu olla?
Hän hymähti minulle ja sanoi, –Eiköhän hullu hullun tunne kun sellaisen näkee?
Nousimme pöydästä ja vasta nyt huomasin kookkaan repun joka Hänellä oli ollut jaloissaan koko ajan. Hän nosti repun kevyesti olalleen ja minä lähdin opastamaan Häntä autolleni. Hän käveli perässäni ja olin varma, että Hän tuijotti persettäni. Tunsin jo nyt itseni kuin myytäväksi hiehoksi.
Autolla ojensin Hänelle avaimet ja sanoin, –Areena on nyt Sinun tästä eteenpäin. Minä vain seuraan.
Olimme sopineet, että Hän saa autoni käyttöönsä siksi aikaa, kun minä en sitä tarvitse.
Hän heitti reppunsa takapenkille ja olin kuulevinani sieltä metallisen kilahduksen. Nousimme autooni ja lähdimme liikkeelle. Hänen piti kysyä minulta neuvoa, kuinka pääsemme eräälle kirkonkylälle vievälle tielle. Neuvoin tietäen samalla, että sillä suunnalla on loppumattomat korvet ja metsäteiden verkostot. Kyllä Hän on tainnut läksynsä tehdä.
Ajoimme hiljaisuuden vallitessa kesäistä pientä maantietä eteenpäin. Tienvarret kukkivat päivänkakkaraa ja lupiinia. Suomen kesä näytti lapsilleen kauneimpia kasvojaan. Hän kyseli aina silloin tällöin jotakin pientä kotiseudustani ja minä vastailin vähäsanaisesti. Radiossa soi Maija Vilkkumaan ”Ei”, minunkin teki niin kovasti mieli sanoa ei tälle typerälle leikille.
Kun aloimme poistua päätieltä pienemmälle soratielle, minua alkoi pelottaa. Tiesin, että jos halusin lopettaa leikin, aikani alkoi käydä vähiin. Hoin kuitenkin itselleni, että ehdin minä lopettaa leikin vaikka sitten juuri ennen vankeuttakin.
Käännyimme aina vain pienemmille teille ja ihmettelin kuinka Hän muisti ne tiet ilman karttaa. Minusta tuntui, etten osaisi sieltä edes omin avuin pois. Vilkaisin kelloa, se oli jo yli 14, olimme ajaneet siis yli tunnin kaupungista. Lopulta ajoimme todella kivistä ja kapeaa tietä pitkin. Molemmin puolin oli suuria hakkuuaukeita, soita ja pikku lampia. tie kapeni ja kapeni, pajunoksat alkoivat hangata autoni kylkiä vasten. Juuri kun aloin epäillä tien kohta muuttuvan mahdottomaksi henkilöautolla ajaa se leveni yllättäen laajaksi tukkiautojen kääntöpaikaksi. Aikaa kaupungista oli kulunut tunti ja 20 minuuttia.
Hän käänsi autoni levikkeellä ympäri ja parkkeerasi siihen. Minä tuijotin lasittunein katsein eteeni ja tavasin mielessäni kirjaimia A-I-R-B-A-G. Hän nousi mitään sanomatta autosta, sulki oven perässään ja alkoi venytellä ja tepastella pitkin parkkipaikkaa maisemia katsellen.
Minä lopulta nousin autosta ja uskaltauduin katsomaan ympärilleni. Ei todellakaan mikään kutsuva maisema. Metsäkoneiden raiskaamaa maastoa toisella puolella ja toisella puolella sankan oloinen vanhempi hakkuualue jota peitti nyt sankka lepikko ja pajukko. Olikohan Hän nyt ihan varma tästä paikasta mietin itsekseni.
Hän tuli luokseni aurinkoisesti hymyillen ja sanoi, –Nyt puolestasi areena on taas sinun. Tee nyt päätöksesi haluatko kokea tämän! Älä kauhean kauan viivyttele, täällä on aika tukalan kuuma
Pengoin housujeni taskusta tupakat ja menin läheiselle kivelle istumaan selin Häneen. Sytytin tupakan ja tuijotin läheistä raadeltua kantoa. Poltin kiivaasti savukettani ja mietin voisinko kunniallisesti vielä perääntyä. Kuinka paljon sitä katuisin jos nyt peruisin? Toista tilaisuutta ei toisaalta ehkä koskaan tule. Kuinka paljon joutuisin katumaan, jos nyt en peru vaan etenen kuukausien suunnitelmiemme mukaan? Hullua! Niin tai näin, joudun katumaan kuitenkin.
Poltin kaksi tupakkaa putkeen, minulle alkoi jo tulla paha olo. Tupakoista tai kaikesta siitä pohdiskelusta, en tiedä. Hän potkiskeli parinkymmenen metrin päässä kiviä ilmeisen turhautuneena, mutta Hän oli ilman muuta kyllin fiksu ollakseen puuttumatta tähän viime hetken taistoon päässäni jossa vastakkain olivat terve järkeni ja palava himoni kokea vuosien fantasiani todellisuudessa.
Päässäni takoi koko ajan, että minun oli pakko olla täysin päästäni vialla. Kuka normaalijärjellä varustettu ihminen olisi tosissaan vapaaehtoisesti ryhtymässä tällaiseen täysin mielettömään leikkiin täysin tuntemattoman miehen kanssa.
Ellen jaksaisi kirjoittaa tätä tarinaa pitemmälle, voisin valita nyt kaupunkiin paluun. Palan kuitenkin halusta täällä näppäimistön takanakin nähdä mitä mielikuvitukseni antaa minun kokea jos päätän kohdata Hänen minulle heittämän haasteen.
