Osa 23 Majoittautuminen

Minut repäistiin taas rajusti kaulariimustani varpailleni, niinpä yskimiseni ja kakomiseni alkoi jälleen. Mies, Hanskipa tietysti, roikotti minua nyt niin korkealla, että pelkäsin jo hirttäytyväni kahleeseeni. Tuo mies tuntui todella nauttivan minun kaulasta riiputtamisesta.

– Mitä tuli sanottua? Eikö neiti kanttura tykkää käsittelystä? Pitäisikö järjestää hienostelijalle sviitti? Hanski karjaisi. Tunsin syljen lentävän poskelleni hänen huutaessaan.

Minä roikuin ja yskin, minusta alkoi tuntua, että oksennan kohta. Tämä mieshän kuristaa minut kohta jos ei laske alas! Odotin epätoivoisesti Isäntäni käskevää ääntä, jolla hän tuntui saavan rauhoitettua Hanskia. Sitä ei kuulunut. En kai minä ole kahdestaan tuon hullun kanssa?

Juuri kun minusta alkoi tuntua, että menetän varmaan kohta tajuntani, mies lopetti minun roikottamisen. Putosin takaisin kyykkyyn yskien ja henkeä haukkoen. En ehtinyt kuitenkaan hengähtää yhtään, sillä Hanski lähti riuhtomaan minua taas, nyt tosin tarttumalla kaulassani olevaan lenkkiin niskapuolelta lähtien viemään minua kovakouraisesti eteenpäin.

Minä en voinut kuin kompuroida kömpelösti. Osittain kävelin kyykyssä, osittain raahauduin tuon hullun vetämänä. Yritin epätoivoissani sanoa jotakin, anella, ettei hän kuristaisi minua. En saanut kurkustani kuitenkaan muuta kuin pientä pihinää.

Lopulta pääsin jaloilleni Hanskin kahleesta repimänä ja kävelin vauhdikkaasti miehen edessään työntämänä. Nyt en voinut ollenkaan varoa, mitä eteeni mahtaisi tullakaan. Kävelimme vain muutaman askeleen nurmikkoa kun tunsin alustan jalkojeni alla vaihtuvan yllättäen kiveksi tai betoniksi. Varmaankin betoniksi, sillä se oli melko karkeaa ja tuntui vähän pölyiseltä jalkojeni alla.

Sieraimiini tuli lapsuudestani tuttu hajujen cocktail; heinän, vanhan ja kuivan lannan sekä navetan tuoksu. Mukana saattoi olla ripaus hevostakin. Epäilemättä vanha, jo käytöstä poistettu navetta.

Kävelimme vauhdikkaasti suoraan eteenpäin. Hanski työnsi minua edessään ja minä tein parhaani pysyäkseni edes jotenkuten jaloillani. Vauhdikas etenemisemme katkesi äkkipysäykseen, Mies nykäisi riimustani taaksepäin ja meinasin kaatua, tällä kertaa selälleni. Hanski kuitenkin piti kaulariimuani tukevassa otteessaan pitäen minut väkisin pystyssä.

Kuulin aavistuksen verran narisevan oven avautuvan edessämme. Mielenkiintoista, kuinka vain vähän aikaa sokeana oleminen vahvisti selkeästi kuulo-, tunto- ja hajuaistiani. Avautuva ovi puhalsi pienen ilmavirran iholleni. Matkamme jatkui taas.

Nyt emme enää edenneet vauhdikkaasti. Hanski roikotti minua niskasta ylöspäin, tällä kertaa siihen oli syynsä. – Siinä on portaat alaspäin edessä. Älä lehmä kompuroi! Hanski murahti. Hän tuntui pitävän nautaläinallegorioista.

Aloimme laskeutua hitaasti, askelma kerrallaan, betonisia portaita alaspäin. Aloin jo arvata, minkä tyyppiseen paikkaan minua oltiin viemässä. Olin silloin keväällä kertonut Isännälleni fantasioistani vankisellistä jossakin kellarissa. Olin haaveillut tylystä vankeudesta karussa sellissä seinään kytkettynä. Vaikutti siltä, että nyt sitten joutuisin kokemaan päiväuneni todellisuudessa.

Portaat olivat pitkät. Meinasin horjahtaa pari kertaa astuessani ikävästi porrasaskelman kulman päälle. Hanski esti kaatumiseni roikottamalla minua kaulastani. Ihme, kun en nyrjäyttänyt nilkkojani. Lopulta saavuimme tasaiselle lattialle.

Olimme varmaan jonkinlaisessa kellarissa, mutta yllättäen siellä ei ollut viileää. Oikeastaan tila oli tukahduttavan lämmin. Siellä haisi tunkkaiselle, ehkä hieman lämpimälle homeelle. Minun roikottamiseni jatkui lattialla edelleen eteenpäin. Kävelimme muutaman metrin. Hanskin kenkien askeleet eivät aiheuttaneet tilassa kaikua, minun paljaista jaloistahan kuului vain pientä läpsytystä.

Taas äkkipysähdys, ja kuulin metallisia kolahduksia. Ymmärsin taas oven avautuvan vasemmalla puolellamme. Hanski tyrkkäsi minut oikeasta hartiastani kääntymään vasemmalle ja taas riuhtoen ja repien ohjasi minut johonkin uuteen tilaan kolahtelevan oven taakse. Tila oli jopa lämpimämpi kuin ennen ovea kulkemamme huone. Siellä haisi ummehtuneelle.

– Polvillesi hieho! Hanski sanoi matalalla äänellään. Laskeuduin betoniselle lattialle polvieni varaan epäröimättä. Tämä mies oli todella pelottava. Minun oli jo ikävä Isäntääni.

Hanski irrotti otteensa kaulariimustani niskani takana ja tajusin hänen käsittelevän kaulastani lähtevän riimun vapaata päätä. Ilmeisesti hän oli pitänyt siitä kiinni kävelymme ajan, sillä ei se jaloissanikaan laahannut.

Kuulin kilahtelua. Äkkiä tunsin kengän pohjan vasenta hartiaani vasten ja minut tönäistiin kumoon oikealle kyljelleni. Ähkäisin tukahtuneesti kaatuessani kovalle alustalle.

– Tässäpä nartulle pilttuu! Merinäköalaa ei ole ja huonepalvelukin on kehnohkoa. Nautiskelehan olostasi! Hanski sanoi ja murahteli tyytyväisenä mielestään ilmeisen terävälle vitsilleen.

Kuulin Hanskin askeleiden loittonevan. Ovi kolahti raskaasti sulkeutuessaan ja kuulin muutaman raskaan kolahduksen sen takaa. En enää kuullut hänen poistuvia askeleitaan.

Täydellinen hiljaisuus. Olin yksin jossakin kummallisessa tilassa, joka sijaitsi ties missä.

Osa 22 Matkailuauto

Auto kulki hitaasti eteenpäin, tie oli epätasainen, luulisin sen olevan samanlainen kapea metsäautotie jollaista olimme päivällä autollani ajaneet. Niin, missähän muuten autoni oli tällä hetkellä? Olivatkohan vaatteeni vielä siellä, vai olisiko isäntäni ymmärtänyt ottaa ne mukaan vapautumistani silmällä pitäen?

Auto keikkui ja heilui, minä yritin pysyä aluksi kyljelläni, mutta jouduin jatkuvasti tukemaan polvillani ja selän takana olevilla käsilläni, etten kaatuisi vatsalleni tai selälleni. Lopulta luovutin ja aloin hivuttautua lattialle vatsalleni makaamaan. Alusta oli niin kova, että jouduin hieromaan itseäni kumimatolla edes takaisin, etteivät rintani litistyisi inhottavasti alustaa vasten.

Olimme ajaneet jo mielestäni pitkän aikaa, kun kuulin auton kääntyvän ja alkavan kiihdyttää. Olimme tulleet kestopäällysteiselle tielle. Mietin hetken, että mitenkähän tässä kävisi, jos kuljettajamme ajaisi kolarin? Minä lentelisin tavaratilassa estottomasti seinästä seinään.

Entäpä jos poliisi pysäyttäisi meidät? Se ei olisi mikään ihme viikonloppuyönä esimerkiksi rattijuoppousvalvonnan yhteydessä. Mitähän poliisi tuumaisi tällaisesta lastista tavaratilassa? Toisaalta, eipähän Suomessa taida olla tapana normaalin liikennevalvonnan yhteydessä tarkastella autojen tavaratiloja jos ei siihen ole erityistä syytä. Niin, jos en sitten huutaisi apua…

Minä olen toisaalta myös periaatteen ihminen. Meillä oli Isäntäni kanssa sopimuksemme, joka analysoitiin aikoinaan sana sanalta. Kävimme monenlaisia mahdollisia skenaarioita läpi, ja aina minä vastasin, että hän saa tehdä minulla mitä lystää, kunhan ei vahingoita minua pysyvästi tai tapa minua. Hän oli pitänyt toistaiseksi sopimuksestamme kuitenkin kiinni, joten en minäkään apua huutaisi. En ainakaan vielä.

Emme käyneet koskaan tällaista skenaariota läpi, mitä nyt olin joutunut kokemaan. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että Hän oli suunnitellut jo kauan sitten, että tapahtumat menisivät juuri näin kuin ne nyt olivat lähteneet kulkemaan. Kaikki tuntui olevan liian hyvin järjestettyä, etukäteen mietittyä. Ei tämä voinut olla spontaania tilanteista toiseen seuraavaa tapahtumien ketjua. Mitä minulle tulisikaan vielä tapahtumaan, uskon Isäntäni suunnitelleen kaiken sen etukäteen.

Miksi he eivät voineet ottaa näitä käsirautojani jo pois? Minusta alkoi tuntua kohta siltä, etten varmaan enää saisi käsiäni taivutettua olkapäistä eteen, vaikken olisi raudoissakaan. Käteni olivat jo niin turrat ja jäykät. Ei kai minun voi pelätä enää karkaavankaan? Tai että hyökkäisin vangitsijoitteni kimppuunkaan, se tuskin olisi kovin realistinen vaihtoehto?

Auto kulki kulkuaan, tasainen hurina alkoi väsyttää. Autossa oli lämmintä ja siellä haisi pölylle sekä pahvilaatikoille. En ollut aiemmin tajunnutkaan, kuinka väsynyt olin. Minun olisi tehnyt mieli yrittää nukkua, mutta auto keinui koko ajan sen verran, että heiluin kovalla alustallani siten, ettei nukkumisesta olisi tullut mitään. Minä vain makasin vatsallani pää vasemmalle käännettynä poski kumimattoa vasten.

Ajantajuni oli jo täysin hämärtynyt, olin kuin horroksessa. Ymmärsin sen verran, että se paikka minne minua oltiinkaan viemässä, ei tosiaankaan ollut lähellä. Olimmekohan menossa takaisin kaupunkiin, se vasta yllätys olisi. Toisaalta minusta tuntui, että matkamme oli jo jatkunut paljon kauemmin kuin päivällinen matkamme korpeen minun autollani.

Tunsin, kuinka harvakseltaan käännyimme risteyksistä välillä oikealle, välillä vasemmalle, aina kuitenkin päällystetylle tielle ja matka taas jatkui vain. Saatoin ehkä torkahdella välillä, mutta aina tuli jokin kuoppa tai käännös, joka herätti minut.

Kova alusta alkoi tuntua tukalalta ja puuduttavalta niinpä päätin kääntyä selälleni välillä. Kääntyminen onnistui sinänsä helposti, mutta kädet selän alla ei ollut miellyttävä maata. Vaikka kuinka yritin asetella käsirautoja siten, ettei oma painoni upottaisi niitä lihaani, aina jokin nurkka tuntui purevan jonnekin. Niinpä minun oli varsin pian palattava takaisin vatsalleni.

Hain koko ajan mukavampaa asentoa, turhaan.

Äkkiä aistini terävöityivät. Olimme taas soratiellä. Se ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että matkamme lähestyisi loppuaan. Valpastuin kuitenkin turhan aikaisin, sillä tuo soratiekin tuntui päättymättömältä, ja taas auto röykytti ja keinutti minua kuten lähtiessä.

Tunsin kuinka auto kääntyi vielä useasta risteyksestä ja tuntui siirtyvän aina vain pienemmälle tielle vauhdin koko ajan hidastuessa. Lopulta tunsin auton kulkevan ilmeisesti kävelyvauhtia vaappuen nyt voimakkaasti puolelta toiselle. Jyrkkä käännös, pysähdys ja lyhyt peruutus. Auto sammutettiin, kuulin miesten nousevan ulos autosta. Odotin jännittyneenä tavaratilan oven avautumista. Jouduin odottamaan sitä kuitenkin hetken, sillä miehet tuntuivat taas keskustelevan ulkona.

Lopulta kuulin oven avautuvan ja tunsin vilpoisen yöilman tulvahtavan autoon peittäen kostealla vaipallaan myös alastoman vartaloni. Nilkkoihini tartuttiin ja minut vedettiin ulos autosta säälimättömän kovin ottein. Putosin autosta maahan jaloilleni niin rajusti, että jouduin kyykistymään pehmentääkseni iskua. Horjahdin taaksepäin ja kolautin kyynärpääni autoon. Huuliltani lipsahti kovasta käsittelystä ärsyyntyneenä,

– Ai vittu!

Osa 21 Erikoiskuljetus

–Niinpä tietysti, niinpä tietysti, Hanski tuntui vastaavan.

Tunsin, kuinka ympärilleni kiedottuihin nauhoihin kiinnitettiin jotakin ja haukoin henkeä yllätyksestä, kun äkkiä tunsin kohoavani ilmaan. He olivat ripustaneet minut nauhoista roikkumaan johonkin, ilmeisesti jonkinlainen seiväs tai varras, josta nyt roikuin vaakasuorassa kasvot alaspäin. Oli pelottava tunne roikkua kiikkuvien nauhojen varassa, varsinkin kun olin täysin sokea, enkä nähnyt, miten ylös minut nostettiin tai mitä allani oli.

Miehet ilmeisesti kantoivat minua toinen toisesta päästä ja toinen toisesta päästä. Vaikutti siltä, että tuo Hanski oli aika paljon pitempi mies kuin Isäntäni, sillä hän oli ilmeisesti tosiaankin pääpuolessani ja olin selvästi vinossa jalkani alempana kuin pääni. No mieluummin tietysti niin päin.

Miehet lähtivät kävelemään ja minä keikuin nauhojeni varassa puolelta toiselle. Toivottavasti nauhat ja niiden kiinnitykset pitävät, sillä tuntui kauhealta ajatukselta pudota siitä jostakin syystä alas. En ollut huomannut sitä hetkeä, kun riimuni oli irrotettu puusta, mutta ilmeisesti se oli jossakin yläpuolellani roikkumassa, sillä tunsin heiluvan riimun pään ajoittain koskevan kylmästi alaselkääni.

Miehet kantoivat minua eteenpäin jonnekin. Olisin kyllä voinut vaikka vannoa, että lähtösuuntamme ei ollut sama, kuin se josta olimme päivällä vankipuuni luokse tulleet. Kuulin, kuinka miehet alkoivat nopeasti hengästyä. Ei varmaan ollut helppo kantaa heiluvaa pehmeää kuormaa vartaassa metsäpolkua pitkin.

Tunsin rajumman heilahduksen, ilmeisesti Hanski meinasi kompastua johonkin pääpuolessani.
–Perkele! Kuulin Hanskin kiroavan hengästyneenä. –Olisit saatana etsinyt vähän kevyemmän akan eikä tuollaista helvetin valasta. Tällaista ruhoa raahata pitkin metsiä, perkele!

–Noh, noh! Ei hienolle naiselle noin saa sanoa, kuulin Isäntäni vastaavan Hanskille jalkopäästäni. –Sinähän voit itse etsiä vaikka miten pienen ja siron missin itsellesi, kun olet niin kova naistenmies, isäntäni jatkoi naureskellen.

Oli ehkä järjetöntä suhtautua asiaan tuossa tilanteessa siten kuin itse Hanskin puheesta ajattelin. Minua Hanskin valaaksi kutsuminen suututti, en tietysti ole mikään mallin mittainen kuikelo, mutta on minusta aika liioittelua kuitenkaan valaaksikaan nimitellä. Meinasin sanoa jotakin piikikästä Hanskille, mutta onneksi tulin ajatelleeksi, että alastomana, sokeana, kahlittuna ja vartaassa roikkuvana on ehkä parempi pitää suunsa kiinni.

Siinä Hanski kyllä oli oikeassa, että tunsin kieltämättä itseni pelkäksi ruhoksi roikkuessani vartaassa sokeana ja paketoituna. Olin vain pelkkä lihakimpale, kuin verkkoon laitettu juhlakinkku.

Miesten kompurointi sai ympärilläni olevat nauhat liukumaan hieman, huolimatta siitä, että ne olivat tukahduttavan tiukalla. Nauhat hiersivät ihoani ja erityisesti rintakehäni ympärillä olevan nauhan liukuessa hieman alaspäin, sen reuna alkoi painaa inhottavasti rintojeni yläreunaa.

Hyttyset olivat taas löytäneet ihoni ja tunsin pieniä pistoja siellä ja täällä. Heilumiseni kuitenkin ilmeisesti hätisteli niitä jonkin verran, sillä en tuntenut niitä ympärilläni läheskään niin paljon kuin siellä puun alla odotellessani.

Miehet kantoivat minua ääneti. Minä keikuin sidottuna ja sokeana. Ajattelin tilanteen mielettömyyttä. Omituinen kulkue öisessä metsässä. Mitä ihmettä me kaikki kolme täällä teemme? Kaikki oli alkanut seksuaalisesta fantasiastani, mutta mitä ihmeen seksuaalista tässä nyt oli? Tunsin itseni jokseenkin typeräksi siinä, mutta ei noiden miestenkään touhuissa tuntunut järkeä olevan.

Miehet kompuroivat ajoittain, varsinkin pääpuolessani oleva Hanski. Kuulin ajoittain hänen tukahdutettuja kiroilujaan, – Perk… No voi vitt…

Matka oli sitten kuitenkin käsittämättömän lyhyt. Kuulin miesten askeleista, kuinka he saapuivat jollekin pehmeälle alustalle äskeisen risujen ja varpujen peittämän maaston jälkeen. Minut laskettiin maahan. Olimme ilmeisesti jonkinlaisella tiellä, joka oli pehmeän hiekan peittämä. Tajusin, että matka oli paljon lyhyempi, kuin se päivällä vaeltamani taival halki soiden ja mäkien. Minua oli siis tahallaan kävelytetty pitkin metsiä jos vangitsemispaikkani lähellä oli kuitenkin tällainen tie.

Miehet huohottivat hengästyneenä. He irrottivat nauhat ympäriltäni ja vetäessään rintojeni yläpuolella olevaa nauhaa pois, tunsin sen viiltävän kipeästi ihoani. Se oli ilmeisesti hiertänyt aika pahasti.

En osannut valmistautua ollenkaan, kun minut äkkiä revittiin kaulakahleestani jaloilleni. Olin taas varpaillani ja yskin ketjun kiristyessä kurkkuni ympärille. Tunnistin käsittelytyylistä, että kyseessä oli varmasti tuo Hanski. Hän oli selvästi kovakouraisempi kuin Isäntäni oli tähän saakka ollut.

– No niin, nyt saa lehmä itse kävellä. Tähän loppui kantaminen! Hanski sanoi.

– Älä kurista sitä, helvetti! Kuulin Isäntäni tiuskaisevan ärtyneenä Hanskille. Hän taisi olla nyt enemmänkin minun suojelijani, kuin vangitsijani. Pelotti ajatuskin jäädä kahden kesken tuon selvästi rajuotteisen ja ilmeisesti hullun Hanskin kanssa.

Minua lähdettiin vetämään riimustani eteenpäin. Ilmeisesti Isäntäni tarttui takaapäin käsirautoihini opastaen minua pimeydessäni. Oli todella arveluttavaa lähteä kävelemään täysin sokkona. Minulla ei ollut vaihtoehtoja, sen verran vaativa oli veto jonka tunsin kaulassani. Käsiraudoista ohjaaminen kieltämättä helpotti kulkemistani, sain lisäapua suunnistamiseen.

Kävelimme hitaasti, onneksi miehet selvästikin ymmärsivät, etten voinut kulkea rivakasti ja itsevarmasti eteenpäin pelätessäni koko ajan törmääväni johonkin. Tuskin tiellä tietysti seiniä vastaan tulisi, mutta odotin koko ajan, milloin iskisin varpaani johonkin kiveen tai kompastuisin yllättävään mättääseen tai kuoppaan tiessä.

Kukaan ei puhunut sanaakaan, minä aloin ilmeisesti vähitellen oppia pitämään suuni kiinni. Tällä hetkellä pelkäsin enemmän tuon Hanskin reaktioita kuin Isäntäni suuttumista. Hanski oli osoittanut olevansa luonteeltaan raakalainen.

Tie tuntui jalkojeni alla pehmoiselta, kuin kävelisin rantahietikolla. En tuntenut pienintäkään kiveä jalkojeni alla. Hiekka oli helteisen päivän jäljiltä vielä lämmintä. Rohkaistuin vähitellen kävelemään ripeämmin alun hiipimiseni sijaan. Oli kuitenkin yhdentekevää, mikä oli vauhtini, kaulassani oleva riimu oli koko ajan kireänä vaatien minua etenemään.

Omituinen kulkueemme taivalsi varmaan puoli tuntia sillä tuntemattomalla tiellä. Olin kuin nauta jota ohjataan päästä ja perästä teurastamon autoon. Pian tuo auto sitten tulikin vastaamme: Pysähdyimme, kuulin auton oven avattavan edessämme. Kyseessä ei ollut henkilöauto, sillä kuulin selvästi suuremman oven avautuvan.

Minua vedettiin kaulastani eteenpäin kunnes tunsin reisieni iskeytyvän johonkin metalliseen ja kylmään. Tunsin suurien käsien tarttuvan kainaloitteni alta ja minut vedettiin kylmän rautaisen kynnyksen yli umpinaiseen tilaan ja heitettiin lattialle. Alusta ei ollut metallia, se oli hieman pehmeä ja joustava, tuoksusta päätellen kumimatto. Käännyin lattialla kyljelleni etsien parempaa asentoa. Vaikka alusta ei ollut metallia, ei sitä pehmoiseksi voinut sanoa.

Ovi jalkojeni takana lyötiin kovasti paukahtaen kiinni. Kuulin hiljaista miesten puheen sorinaa ulkoa, en saanut kuitenkaan selvää mistä he puhuivat. Kieriskelin lattialle yrittäen tunnustella kahlituilla käsilläni ympäristöäni, lattia oli kuitenkin minua lukuun ottamatta täysin tyhjä.

Kuulin miesten nousevan auton ohjaamoon, minä olin ilmeisesti yksin tavaratilassa. Kaksi oven paukahdusta ja auto käynnistyi lähtien keikkuen kulkemaan eteenpäin. Minä tietysti keikuin tavaratilassa vapaasti mukana.

Minulla oli taas aikaa pohtia, mihin ihmeeseen olen onnistunut itseni järjestämään? Mihin minua oltiin kuljettamassa ja mitä tarkoitusta varten? Miksi tähän oli pitänyt sotkea mukaan tuo julma Hanskikin? Minä olin ajatellut, että olisin aikani kärsinyt, ilahduttanut sitten Isäntääni ja leikki olisi loppunut. Nyt minusta tuntui, että olin joutunut keskelle tapahtumien virtaa, joka oli erkaantunut alkuperäisen päiväuneni uomasta totaalisesti.

Ainakaan täällä ei ollut hyttysiä.

Osa 20 Vartaassa

–No niin, mitäs täältä nyt sitten löytyykään? Kuulin möreän miehen äänen. –Ei perkele! Aikamoisen kinkun olet tänne raahannut. Heh, heh, ei jumalauta! voi saatana, on… Perkele!

Kuulin kuinka tuo möreä ääninen mies kiersi ympärilläni. Painoin kasvojani alaspäin ja häpesin. Äkkiä tunsin, kuinka kaulariimuuni tartuttiin ja minut kiskottiin seisomaan. En osannut sanoa, kumpi miehistä minua riuhtoi. Kahlettani vedettiin voimakkaasti ylöspäin niin, että nousin varpailleni ja lenkki kaulallani nosti leukani pystyyn.

–Aika hyvässä lihassahan tämä on. Eiköhän tästä riitä kaverille kanssa. Rhöhhöhhöö! Uusi mies nauraa höhötteli typerästi..

Aloin yskiä ketjun painaessa kurkunpäätäni.

–Hei, älä kurista sitä, laske alemmas! Se oli Hän, kun kielsi möreä äänistä miestä, eli minua roikottava oli tuo uusi mies.

–No niin Susanna, sanohan Hanski-sedälle päivää! Hanski, Susanna – Susanna, Hanski. Hän esitteli meidät olevinaan hauskan muodollisesti. Minua ei naurattanut roikkuessani siinä varpaillani kaulani varassa.

–Päivää Susanna! Hanski sanoi ja aivan kuin kätteli minua tarttuen voimakkaalla otteella oikeaan rintaani ja ravisteli sitä niin, että se sattui. –Päivää Susanna! Hanski toisti ja puristi rintaani kovemmin. –Eikö tämä pillu osaa tervehtiä, perkele? Hanski sanoi ja väänsi nyt todella kovasti rinnastani, jonka tunsin suorastaan rusentuvan tuon miehen kourassa.

–P-pä-päivää… sain ähkäistyä. Samassa ote rinnastani irtosi ja ketjukin kaulallani löystyi. Pystyin laskeutumaan takaisin kantapäilleni. Olin varma, että rintani olisi tuon puristuksen jälkeen nyt mustelmilla.

–No niin Susanna. Nyt kun tässä ollaan Hanskin kanssa, niin selvyyden vuoksi minunkin pitää esitellä itseni: Minä olen tästä edes sinun isäntä. Onko selvä? Hän, ei kun Isäntäni sanoi tiukalla äänen sävyllä. Äskeisestä hellästi koskettavasta hyräilevästä miehestä ei ollut enää tietoakaan.

–Saako sitä panna? Kuulin Hanskin sanovan. Hän ei ensivaikutelmaltaan vaikuttanut mitenkään terävältä mieheltä, ainakaan verrattuna Isäntääni.

–No saa sitä panna tietysti, mutta ei nyt ja tässä. Nyt on helvetti jo yö ja kuka hullu täällä hyttysten syötävänä alkaa paneskelemaan. Lähdetäänhän nyt.

Aloin Isännän sanojen jälkeen ihmetellä, kuinka he muka kävelyttäisivät minut silmät sidottuina sen mielettömän matkan takaisin tielle. Se ei tulisi onnistumaan.

Tunsin jommankumman miehistä pyöräyttävän käsivartensa takaapäin kaulani ympäri. Hän lähti kaatamaan minua selälleni ja mitenkään kykenemättä vastustelemaan minut kaadettiin heinikolle selälleni. Käsiraudat painuivat entistäkin syvemmälle ranteisiini jäädessään selkäni alle. Onneksi Isäntäni oli takalukinnut käsirautani silloin päivällä, joten ne eivät enää ainakaan kiristyneet tiukemmalle.

Jalkojani kohotettiin ja niiden ympärille polvien kohdalle kiedottiin jotakin leveää nauhaa, joka kiristyi lukiten jalkani yhteen. Joku nosti minut makuultani istumaan ja tunsin kuinka samanlaista leveää, jonkinlaisesta vahvasta kankaasta tehtyä leveää nauhaa pyöräytettiin ylävartaloni ympärille, heti kainaloiden alle. Vielä kolmaskin leveä nauha kiristettiin ympärilleni, tällä kertaa vyötäröni kohdalle. Jokainen nauha oli todella tiukalla, erityisesti vatsani päältä kulkeva nauha haittasi melkein hengitystä rusentaessaan läskejäni puristuskohtansa ylä- ja alapuolelle.

Kaikki tapahtui todella nopeasti, enkä ehtinyt juurikaan pohdiskella, mitä minulle oli nyt tapahtumassa kun minut kaadettiin takaisin selälleni ja pyöräytettiin sitten mahalleni kasvot maata vasten. En pystynyt nyt jalat yhteen sidottuna liikkumaan enää ollenkaan, joten minä vain odotin mitä tapahtuisi. Kuulin miesten puuhailevan jotakin ympärilläni. Ajoittain kuului hiljaista metallin kilinää ja vaimeita kolahduksia.

–Otahan sinä se pääpuoli, kun olet tuommoinen gorilla, kuulin Isäntäni sanovan

Osa 19 Vieras

Hän puuhaili jotakin vierelläni. Hyttyset alkoivat taas laskeutua iholleni. Nyt en uskaltanut enää liikahtaakaan, saati puhua.

–No niin… Sinäpä voit tulla. Se polun pää on ihan siinä edessäsi, matkalla on yksi haara, käänny siitä vasempaan. Se oikea haara menee lammelle, jos sinne eksyt, olet väärällä polulla.

–Niin, onkos sinulla ne? No ei sitä tänne tarvitse vielä tuoda, et sitä saa takaisin kulkemaan jätä vain autolle. Ai niin ne! No ota ne vain mukaan tietysti, milläs ne muuten kiinni… Joo, joo, tule nyt vain ja ihan rivakasti!

Meni hetki, ennen kuin tajusin mitä Hän teki. Hän puhui puhelimessa jonkun kanssa. Onko tänne tulossa joku muukin?

–Onko tänne tulossa joku? Eihän meillä sellaisesta ollut puhetta, sanoin ääni nyt jo pelosta väristen.

Shiuh! Jälleen piiskan lyönti pakaroilleni. Vinkaisin taas kivusta. Nyt alkoi reisiäni ja pakaroitani polttaa jo toden teolla. Minä en saa tehdä muuta kuin odottaa hiljaa. Huomasin täriseväni. Kokemus oli minulle uusi. Ensin luulin, että tärisen kylmästä, mutta ymmärsin sitten, että minähän tärisen pelosta. Tunsin kuinka alaleukani vapisi, käteni tärisivät niin, että käsiraudat pitivät pientä hiljaista kilinää. Pelkoni ei voinut olla näkymättä Hänelle, siitäkös Hän olisi tyytyväinen.

Analysoin pikaisesti tilannetta. Niin, eihän meillä ollut puhetta, että tapahtumiin osallistuisi muitakin, mutta eihän sitä ”säännöissämme” ole kiellettykään. Maailman lyhyin kirja -vitseihin voitiin lisätä vielä yksi kirja: ”Susannan ennakkoehdot sadomasokistiselle sessiolle tuntemattoman kanssa.” Olinhan sanonut olevinaan rohkeana mm: ”Mitään en kiellä.” Hänellä oli todella vapaat kädet.

Hätkähdin, kun tunsin jonkin viileän kutittavan ja sivelevän ihoani.. En ensiksi tajunnut, mikä se oli. Sitten keksin, että Hän siveli jollakin koivun oksalla hyttysiä iholtani pois. Välillä selkäpuolelta, pikkuisen piiskatenkin, kuin saunassa kylpiessä. Välillä Hän siveli oksallaan rintojani, vatsaani ja reisiäni. Ajoittain kuljetti hellästi oksan kasvojeni yli hätistäen poskiltani ja otsaltani hyttyset pois. Hän hyräili samalla matalalla hiljaisella äänellä minulle tuntematonta surumielistä melodiaa. Hän istui aivan vierelläni ja haistoin Hänestä lemuavan hyttyskarkotteen. Minulle sitä ei sitten oltu suotu, vaikka olin alasti.

–Haluatko juoda? Hän kysyi äkisti hiljaa, kuin kuiskaten. –Kiitos, minulla on ihan kauhea… –Shhh! Hän laittoi sormensa hellästi huulilleni. –Tuo ”kiitos” riittää oikein hyvin. Opettele olemaan puhumatta turhia. Nostaessaan sormensa huuliltani, Hän silitti hellästi muutaman kerran hiuksiani.

Kuulin kuinka Hän avasi kivennäisvesipullon sihahtaen. Hän nosti varovaisesti pullon huulilleni ja alkoi kaataa juomaa suuhuni. Vesi oli hieman lämmintä, mutta se ei haitannut minua. Join ahnaasti koko loppupullon ja olisin mielelläni juonut enemmänkin. Jopa juodessani, Hän siveli oksallaan iholtani hyttysiä pois.

Tilanne oli jotenkin niin skitsofreeninen. Tuo mies halusi piinata minua ja pitää vankinaan, mutta jokainen mitätönkin ystävällinen ele Häneltä tuntui aivan ihanalta. Tuo oksalla sively ja juotavan tarjoaminen tuntuivat minusta samanlaiselta huomaavaisuudelta kuin maailmanympärimatka, kuorma-autollinen ruusuja ja sangollinen timantteja tuntuisivat varmaan tavallisesta naisesta.

Hän otti pullon huuliltani ja kuulin Hänen sulkevan sen ja laittavan ilmeisesti reppuunsa. Edelleen Hän siveli ihoani ja välillä silitti hiuksiani. Voi kun tuntui niin ihanalta saada kokea välillä ystävällisyyttä. Aivan kuin Hän olisi sanattomasti kertonut minulle, että kaikesta piinastani huolimatta, Hän välittää minusta.

Askeleita selkäni takaa! Nyt se tuntematon saapuu! Jäykistyin jännityksestä, ryhtini suoristui.

Osa 18 Nöyryytys

Kaikki loppui yhtä rajusti ja nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän veti sormensa pois sisästäni ja nousi seisomaan. Minä olin siinä yhä edelleen takamus pystyssä ja lantioni teki edelleen naintiliikkeitä. Aivan kuin alapääni olisi itsekseen hakenut jotakin täytteekseen, turhaan. Tarjosin ja tarjosin pilluani hangattavaksi, mutta Hän oli lopettanut. Vikisin turhautumistani ja rimpuilin käsiraudoissani, olisin halunnut jatkaa loppuun vaikka omin sormin, mutta käsiraudathan olivat edelleen armottomat enkä mitenkään ylettynyt koskettamaan itseäni.

–Ei sinua ole tänne huvittelemaan tuotu! Katsopas tätä! Hän sanoi nostaen minut poninhännästäni takaisin polvilleni. Hän esitteli minulle eritteistäni märkää oikeaa kättään. Hänen sormensa olivat kieltämättä kiiltävän limaiset ja paikoin jopa vaaleassa limavaahdossa.

–Nyt sitten kiltti narttu nuolee omat sotkunsa sormistani pois. Sinä nämä sotkit ja saat siivotakin!

Katsoin Häntä epäuskoisena. Ei minulla ollut pienintäkään aikomusta ottaa suuhuni omia eritteitäni! Pelkkä ajatuskin etoi.

Hän laski otteensa hiuksistani ja vetäisi yhdellä käden liikkeellään piiskansa vyöltään. Hätkähdin, sillä ymmärsin nyt, että vaihtoehto Hänen sormiensa nuolemiselle on tuo hirveä piiska. En ehtinyt kuitenkaan sen kummemmin pohtia vaihtoehtojani, sillä hän sivalsi pienellä ranneliikkeellä minua reisieni etupuolelle niiden ollessa sopivasti esillä polvillani ollessani.

Vaikka lyönti ei ollut edes kova, se veti minut kivusta vaistomaisesti kumaraan ja sama polte kuin päivällä pakaroillani alkoi kirvellä reisilläni. Näin iholtani kohoavan vaaleamman juovan, joka alkoi kohota ympäristöstään punehtuen hieman.

En ehtinyt toipua ensimmäisestä lyönnistä, kun piiska suhahti kasvojeni ohitse toisen kerran osuen taas reisilleni ensimmäisen juovan viereen. Ähkäisin tukahtuneesti.

–Aivan kuten haluat. Saat nautiskella piiskastani tai sitten nuolla sormeni puhtaaksi. Minä piiskaan sinua kuitenkin niin kauan, että lopulta nuolet. Hetken kuluttua saat kokea miltä tämä tuntuisikaan tisseilläsi.

Hän ehti lyömään vielä kolmannen kerran, joka oli selvästi kovempi isku kuin kaksi edellistä. Pelkkä ajatus rintojeni piiskaamisesta sai minut väkisin nostamaan itseni kumarasta asennostani ja aloin suullani etsiä Hänen oikean käden sormiaan, joita Hän edelleen piti edessäni pystyssä.

Aloin hitaasti nuolla omia limojani Hänen sormistaan pois, joskin vieläkin väistelin kohtia, joissa näkyi vaahtoa.

–Kunnolla! Hän ärähti ja tunki kolme sormeaan kokonaan suuhuni.

Aloin imeä Hänen sormiaan ja tunsin niiden liukkauden huulillani. Vaikka sormet olivat limaiset, eivät ne nyt millekään erityisesti maistuneet, ehkä vähän suolaiselle. Makua etovampaa oli kuitenkin ajatus siitä, että suussani ovat oman alapääni eritteet. Kokemus oli niin nöyryyttävää, että pelkästä häpeästä silmäkulmiini kihosivat kyyneleet.

Hän saattoi luulla, että kyyneleet silmissäni johtuivat kivusta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun minun oli tehtävä vasten tahtoani jotakin seksuaalisesti vastenmielistä. Jonkin vähemmän kompleksisen ihmisen mielestä tämä ei varmaankaan olisi kummoinenkaan juttu, mutta minulle se oli ensimmäinen kokemus siitä, että minun on toteltava ja esimerkiksi nuoltava sitä mitä minun käsketään.

Koulutukseni oli ilmeisesti alkanut.

Kun Hän oli kaiketi tyytyväinen puhdistustyöhöni, Hän kumartui ottamaan maasta mukanaan tuomansa repun. Se oli se sama reppu, joka Hänellä oli jo päivällä ollut siellä torikahvilassa. Niin, se kaunis päivän paiste siellä torikahvilassa tuntui nyt niin tavattoman kaukaiselta ja epätodelliselta.
Nyt minä olin pimenevässä öisessä metsässä tuon pelottavan ihmisen kanssa kahdestaan.

Hän otti jotakin epämääräistä repustaan esille. En oikein nähnyt hämärässä kunnolla, mutta olikohan toinen esine teippirulla? Mitään sanomatta hän laittoi jonkin paksun kankaan silmieni päälle ja alkoi kiertää teippiä sen ylitse. Teippi oli paksua ja vahvaa, Hän pyöräytti sitä pari kierrosta pääni ympäri siten, että silmieni päälle tullut paksu lappu painautui minuun kiinni ja pysyi ehdottomasti paikoillaan.

En enää ollut pelkästään alaston ja kahlittu, nyt olin sokeakin.

–Okei, pääsenkö minä nyt pois täältä metsästä? Kysyin nieleskellen.

Kuulin pienen suhahduksen ja se helvetillinen piiska osui jälleen minuun, tällä kertaa pakaroilleni. Nyt kiljaisinkin jo hieman, en tiedä kivusta vai säikähdyksestä. Nyt sokeana tuo kipu vain tuli minuun jostakin pimeydestä, enkä yhtään osannut varautua siihen.

–Hiljaa! Sinä puhut vain kun kysytään! Muuten pidät suusi kiinni, Hän ärähti.

Osa 17 Uusi sopimus

–Minä suostun! Vie minut pois täältä, ihan minne vain, kunhan pääsen pois, puuskutin Hänelle epätoivoissani.

–Ensin sinun pitää soittaa, muistathan sen?

–Minä soitan, minä soitan! Anna puhelimeni ja avaa käsiraudat niin minä soitan.

–Ehei, sinä pysyt raudoissa. Sano vain nimet millä löydän heidät puhelinluettelostasi, niin minä painelen nappulat, ja sinä saat puhua.

Ähkäisin pettyneenä, –Paljonkohan kello on, voiko vielä soittaa? No ota sieltä ensiksi vaikka Tiina N.

Hän naputteli kännykkääni hetken ja löysi numeron nopeasti. Minun kaltaisellani erakkoeukolla ei ole paljon nimiä puhelimen muistissa. Hän nosti puhelimen korvalleni ja kuuntelin hälytysääntä. Puhaltelin samalla hyttysiä, jotka yrittivät laskeutua kasvoilleni. Tunsin, kuinka ihoani aloitettiin välittömästi puhkoa joka paikasta. Puhelin hälytti niin pitkään, että ajattelin Tiinan olevan ehkä jo nukkumassa, ja jospa hänellä oli puhelinkin äänettömällä.

Huokaisin helpotuksesta kun kuulin Tiinan vastaavan iloisena puhelimeen, –Moi Suska! Joko on irstailut irstailtu? Tiinan hilpeän äänen takaa kuului iloista puheensorinaa.

Minun teki mieli pyytää Tiinalta jopa apua, mutta ymmärsin toisaalta, että eihän vangitsijani oikeastaan ollut rikkonut sopimustamme millään tavalla. Hän oli ensimmäistä kertaa onnistunut murtamaan omaa tahtoani kiristämällä minua tällä sopimuksellamme, jolla olin näköjään yliarvioinut itseni ja aliarvioinut hyttyset.

Yritin kuulostaa mahdollisimman normaalilta, vaikka puhelimesta kuuluva ystäväni iloinen puhe muistutti minua kipeästi normaalista elämästä normaalien ihmisten parissa.

–Moi vaan, tuota. Muutetaanhan vähän sitä meidän suunnitelmaa. Eli se kirjeiden avauspäivä olisikin sittenkin tuota, sunnuntaina kello 12. Siis monesko päivä se oli? Käännyin katsomaan Häntä kysyvästi.

–17.7. sunnuntai klo 12, Hän kuiskasi.

–Siis se olisi 17.7. sunnuntaina klo 12, me vähän jatketaan tätä juttua. Ei tarvitse huolestua, muutettiin vähän vain niin kuin pidemmäksi tämä juttu.

–Joo, siis 17.7. sunnuntaina klo 12. Kyllä se minulle passaa, omahan on juttusi. No, onko ollut kivaa? Oletteko te jossakin mökillä? Ihana ilta on.

–No joo, miten sen ottaa. On ihan, joo mökillä, tavallaan. Minun pitää hei soittaa vielä Sarille tämä sama asia. Pidähän hauskaa, sanoin kyyneleitä nieleskellen.

–Ei sinun tarvitse! Sari on täällä kanssa. Jos se vain käy, minä voin kyllä kertoa Sarille terveisesi, Tiina melkein huusi puhelimeen, taustamelu oli yltynyt kovaksi naurunremakaksi.

–Ai jaa! No kyllä se käy, sano vain Sarille sama asia. Ei tarvitse huolestua, kaikki on ihan okei.

–Minä kerron. Olisi täällä ollut sinullekin miesseuraa, jos siellä ei kaikki mene ihan putkeen. Kyllä tänne vielä yksi juopohko ikäneito mukaan mahtuisi, Tiina kikatteli.

–Katsotaan joskus toiste. Kerro kaikille terveisiä ja pitäkää hauskaa. Moikka!

–Pidä hauskaa ja terveisiä sinnekin sille mystiselle ja vaaralliselle kavaljeerillesi. Moi, moi!

Tiinan viimeiset sanat olivat jäädä minulta kuulematta, sillä puhelin otettiin nopeasti korvaltani pois. Käännyin katsomaan vihaisena ja surullisena vangitsijaani. Nyt tunsin olevani todellakin pinteessä. Tiinan toivotus pitää ”hauskaa” tuntui melkoisen absurdilta minun kannalta katsottuna.

–Lähetti sinulle terveisiä, sanoin pientä ivaa äänessäni.

–Sehän kivaa. Pitäisikö hänetkin kutsua tänne ”hauskan pitoon”? Sinunko ei tarvitse toista puhelua tehdä? Näin ymmärsin puheestasi?

–Ei tarvitse. Tämä oli tässä. Miten se nyt on niiden turvajärjestelyjen kanssa? Eihän niissä kirjeissä puhuta mitään uudesta paikasta? Entä jos kuitenkin Sinulle sattuu jotakin, en saa apua mistään?

–Kuule Susanna. Minä en jätä mitään sattuman varaan. Siellä on pitkä kirje molemmille ystävillesi, jossa on selitetty erilaisia skenaarioita ja toiminta niissä. Tämäkin vaihtoehto on siellä huomioitu. Ole huoleti, et sinä näihin tapahtumiin kuole.

Se perkele oli suunnitellut tämän kaiken valmiiksi! Arvasinhan minä. Hän oli arvannut, että suostuisin mihin vain, että pääsisin metsästä pois. Ilmankos Hän houkutteli minut niin pitkään aikahaarukkaan suostumaan tietäen, etten siitä pysty suoriutumaan ilman sopimuksemme uudistamista.

Vie minut nyt pois täältä, jooko? Huokaisin alistuneena tilanteeseeni.

Mitään sanomatta Hän tarttui hiuksiin taivuttaen minut polvilleni maahan ja painoi otsani heinikkoon. Olin siinä pylly pystyssä järkyttyneenä Hänen äkillisestä rajusta otteestaan. Yhtä rajusti Hän työnsi kätensä voimallisesti reisieni väliin tunkien kovakouraisesti pari kolme sormeaan emättimeeni.

Hän liikutteli sormiaan reiässäni muutaman kerran edestakaisin ja kuiskasi, –Kyllä sinä oikeassa olit. Sinä nautit tästä aivan helvetisti. Miltä tuntuu, kun tiedät että tämä vankeus vain jatkuu ja jatkuu sinun voimatta tehdä enää asialle yhtään mitään? Sinä huusit minua mulkuksi, tungetaan sitten mulkkua reikääsi, jos kerran koko mies mulkku olen!

En ollut edes tajunnut itse, että olin niin märkä. Hän pani minua takaa päin sormillaan ja tunsin kuinka hänen rystysensä painelivat turvonnutta klitoristani. Hän oli oikeassa. Kun nyt tajusin asemani lohduttomuuden ja sen tosiasian, että vankeuteni olisi mahdollisesti vielä paljon pitempi, kuin olin suunnitellut, se pelotti minua valtavasti, mutta sai minut myös kiihottumaan aivan mielettömästi.

–Sinä et ole muuta kuin kiimainen elukka perse pystyssä! Olit ihan oikeassa, kyllä sinä hullu olet. Nyt vielä koulutetaan sinusta pois kaikki muu turha. Ehkä sinusta saa vielä sopivan johonkin käyttöön.

Puhuessaan Hän pani minua sormillaan rajusti, kuulin kuinka alapäästäni kuului litisevä ääni ja tunsin kuinka nesteeni alkoivat valua sisäreisiäni pitkin.

Olen aina tiennyt, että alapäälläni on joskus oma tahto ja sielu. Aivan kuin seksuaalisuuteni nauttisi siitä, että muu osa Susannaa kärsii. Niin oli nytkin. En mahtanut sille mitään, että aloin automaattisesti vastata lantioni liikkeillä hänen sormiensa työntöihin. Tarjosin persettäni yhä hanakammin Hänen minua runkata. Painoin päätäni tiiviimmin heinikkoon huohottaen ja vikisten hiljaa. Oli niin monta tuntia kaivannut kosketusta ja Hänen kovakourainen käsittelynsä tuntui turvonneella elimelläni taivaalliselta.

En tuntenut kipua, vaikka hyttyset saivat pistellä minua nyt vapaasti. Minua ei haitannut, vaikka rintani painuivat tiukasti kylmään ja kosteaan heinikkoon. Minä tunsin vain tuon ihanan rajun panemisen sisässäni. Tunsin, kuinka kiihkoni koveni kovenemistaan ja aloin tukahtuneesti ynisten valmistautua ihanaan purkautumiseen tuon julman miehen sormille.

Osa 16 Päätös

Minun piti nyt miettiä Hänen ehdotustaan. Olisi kieltämättä kiehtovaa, jos pääsisin täältä metsästä pois nyt heti. Enhän millään jaksa olla täällä neljää vuorokautta. Minä tulen varmaan hulluksi jo tänä yönä, jos joudun viettämään sen täällä metsässä. Ymmärrän kyllä, mitä Hän tarkoitti sillä, että en ollut vielä ”oppinut”. Olin itse hokenut Hänelle viesteissäni, että minut pitää kouluttaa nöyräksi ja karsia kaikenlainen uhma pois. En ollut käyttäytynyt siten, että antaisin itsestäni nöyrän kuvan. Nyt alkoi harmittaa, että olin tullut huudelleeksi Hänelle perään ja haukkuneeksi Häntä. Se jos mikä oli tilanteessani tyhmää.

Minun täytyi nyt muuttaa asennettani. Minun oli nyt vaikka näyteltävä nöyrää. En tosin ollut varma, miten siinä onnistuisin. Mitä alistuvamman vaikutelman saisin itsestäni annettua, sitä nopeammin todennäköisesti saisin taas vapauteni takaisin. Aivoni tulee nyt jotenkin vaihtaa nöyrään moodiin, vaikka se tuntuisi kuinka vastenmieliseltä. Eihän Hän tosin ollut vaatinut minulta oikeastaan yhtään mitään. En ollut joutunut tekemään mitään nöyryyttävää, eikä minua ole vielä ”raiskattu” tai edes aiheutettu aktiivisesti kipua muuten kuin sillä yhdellä piiskan lyönnillä..

Olin kieltämättä odottanut aivan toisenlaista kokemusta. Tämä kaikki oli alun kävelymatkaa lukuun ottamatta ollut lähinnä tylsää. Kiihottavaa ajoittain kyllä, mutta pitkälti tylsää.

Jos minä nyt suostun Hänen ehdotukseensa ja soitan ne kaksi puhelua, annan Hänelle entistäkin vapaammat kädet toteuttaa itseään minun kustannuksellani. Reilu viikko tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Se tuntuu kuitenkin lyhemmältä, kuin neljä vuorokautta tätä mitä nyt olen kokemassa. Jopa aktiivinen rääkkääminenkin tuntui nyt paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä hyttysten ruokana kököttäminen.

Olin kieltämättä yliarvioinut sietokykyni hyttysiin nähden. Jonkin aikaa niitä jaksoin sietää, mutta nyt tämä alituinen jumppa, ravistelu ja itseni kyhnyttäminen puuhun alkoi tuntua mahdottomalta. Enhän minä voisi neljään vuorokauteen nukkua tai levätä ollenkaan jos joutuisin viettämään ne täällä metsässä.

Kun ajattelin alkuperäistä sopimustamme neljästä vuorokaudesta maksimissaan, sehän oli todellakin vain maksimi. Olimme useaan otteeseen todenneet, että Hän lopulta päättää, pääsenkö vaikkapa aiemminkin vapaaksi. Olihan Hän tosin useaan otteeseen naureskellut minulle, että luulinko minä hänen laskevan minut yhtään nopeammin vapaaksi sen kerran, kun oli tällaisen vangin itselleen saanut. Olin pitänyt tuota kuitenkin lähinnä hänen tapanaan pelotella minua. Itse olin arvellut tapahtumien kestävän todellisuudessa maksimissaan vuorokauden.

Hoin itselleni, että suostuessani jatkamaan maksimiaikaa seuraavaan sunnuntaihin saakka se olisi kuitenkin lopulta vain maksimiaika, jonka tarkoitus oli luultavasti pelotella minua ja saada tapahtumiin entistä enemmän autenttisuutta. Hän kyllä tiesi, että olin lomalla, eikä minua kukaan, ystäviäni lukuun ottamatta, kaipaisi koko heinäkuun aikana, jos olisin pitemmänkin aikaa vankina.

Mikään vaihtoehto ei juuri nyt tuntunut hyvältä. Minusta tuntui, että taidan olla nyt pinteessä, jossa kaikki vaihtoehdot tarkoittavat vain kärsimystä ja vankeutta. Ei silti, en katsonut minulla olevan juuri vaihtoehtoja. Minä halusin täältä pois ja mikä tahansa tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä lieassa oleminen.

Hän oli tiennyt sen varmasti jo ennen kuin aloitimme tämän julman leikin. Hän oli varmaan mielessään naureskellut typerää itseni yliarviointia ja tajunnut siinä olevan hyvän keinon lähteä viemään tapahtumia täysin uusille urille, fantasiaan, jota emme edes yhdessä olleet pohtineet. Hän oli päättänyt toteuttaa kustannuksellani oman fantasiansa ja minun oli nyt pakko seurata mukana.

Kuinkas sitten ne turvajärjestelymme. Eiväthän tytöille viedyt kirjeet sisältäneet sitä uutta paikkaa, sitä ”sisätilaa”, jonka Hän oli minulle luvannut. Jos jotakin tapahtuisi, minua tultaisiin etsimään täältä, eikä koivun juurelta löytyisi kuin minun tamppaama heinikko.

Niin tai näin, nyt ei ollut vaihtoehtoja. Minun on pakko suostua hänen ehtoihinsa tai minä tulen neljässä vuorokaudessa hulluksi täällä metsässä. Aivan kuin en olisi ollut jo hullu koko tähän tyhmään projektiin ryhtyessäni?

Olin helpottunut, kun sain päätökseni tehtyä. Kunhan Hän nyt vain suvaitsisi saapua takaisin kuulemaan päätöstäni.

Oli mielenkiintoista, kuinka aloin tottua kahleisiini. Käsiraudat toki painoivat jonkin verran edelleen, ajoittain tuntui kuitenkin ihan luonnolliselta, että käteni ovat pysyvästi selkäni takana ja että kaulassani tuntui riimun paino. Oikeastaan alastomuus tuntui edelleen enemmän oudolta. Kaipasin niin kovasti vaatteita ylleni, muutenkin kuin hyttysten vuoksi. Missähän ihmeessä vaatteeni ovat? Ovatko ne vielä siellä autossani?

Jatkoin hyppimistäni, kihnuttamista, puhaltelua. Välillä polte selässäni ja rinnoillani kävi niin kovaksi, että kävin kasteiseen heinikkoon pitkälleni ja pyöriskelin siinä. Heinien viileän lempeä kosketus tuntui ihanalta piinatulla ihollani. Hyttysten ininä ympärilläni alkoi olla jo suorastaan hypnotisoivaa ja muut äänet alleen peittävää.

Liikkeeni alkoivat olla suorastaan rytmisiä ja konemaisia. Vatsan ja rintojen hankaamista koivuun, hyppyjä paikallaan ja jalkojen sivelyä toisiinsa. Sitten vielä pari hyppyä, käännös ympäri ja selän sekä pakaroiden kihnuttamista koivuun. Kun käännökset oli tehty kymmenisen kertaa, laskeuduin polvieni kautta heinikkoon pitkälleni ja pyörähdin pari kertaa heinikossa, jolla sain sitkeimmätkin hyttyset iholtani pois. Ajoittain puhaltelua kasvoilleni ja hartioilleni, välillä päälaen hankaamista koivun kylkeen.

Ilta viileni, mutta hyttysten määrä kasvoi koko ajan samassa suhteessa. Niinpä jouduin kiihdyttämään jumppani tahtia koko ajan, eikä minulle todellakaan tullut kylmä. Voi luoja! Enhän minä jaksa tällä tavalla riehua koko yötä. Ei kai tuo hullu sittenkin ajatellut palata vasta aamulla!

Jos jotakin positiivista voisin tilanteesta sanoa, minua ei juuri panettanut enää yhtään. Hyttysparvi ympärilläni oli todella epäeroottinen kokemus, eikä taukoamaton äänetön aerobicini ollut ollenkaan kiihottavaa. En enää kuullut yölintujen laulantaakaan, vaan oman kiihtyneen hengitykseni, hyttysten infernaalisen ininän ja kahleitteni hiljaisen kilinän.

Minulla ei ollut mitään käsitystä ajan kulumisesta. Aurinko oli laskenut mailleen, joten luulisin kellon lähestyvän jo puolta yötä. Ilma viileni edelleen, mutta jatkuva liikkuminen piti minut lämpimänä. Minua alkoi janottaa uudelleen, mutta en halunnut aloittaa samanlaista monimutkaista juomisprosessia kuin viimeksi, sillä silloin hyttyset saisivat minusta ilmaisen lounaan ainakin kymmeneksi minuutiksi.

En ollut kuullut mitään ääniä enää aikoihin, enkä jaksanut seurata ympäristöäni, niinpä suorastaan säikähdin kun yhtäkkiä Hän seisoi edessäni leveä hymy kasvoillaan katsellen riehumistani riimun jatkona.

–Kuinka menee? Sinullahan on täällä näköjään kiireitä, joten ei kai olisi pitänyt tulla häiritsemään, Hän sanoi ivallisella äänellä.

Osa 15 Julma ehdotus

Hän ei kommentoinut tarjoustani. Katseli minua mietteliäänä ja jatkoi, –Minun pitää nyt miettiä vähän jatkoa. Eihän tämä mene nyt ollenkaan niin kuin olin suunnitellut. On minulla tietysti keinoni, mutta ne edellyttävät muutoksia suunnitelmiimme, tai oikeastaan sinun suunnitelmiisi.

Odotin katse maahan laskettuna Hänen ratkaisujaan. Nyt oli osattava toimia niin, että pääsisin mahdollisimman helpolla. Anelu ei taida nyt auttaa.

–Nyt on niin, että minullahan on neljä vuorokautta aikaa, tai siis nyt on enää reilut kolme ja puoli vuorokautta aikaa saada sinusta jotakin. Nyt tämä ei näytä hyvältä, Hän puhui minulle hitaasti ja rauhallisesti, kuin olisin vähän yksinkertainen. –Et taida tykätä ajatuksesta, että olisit täällä metsässä koko maksimiajan, mikä käytettävissäni on? Hän jatkoi.

Pelkkä ajatuskin sai minut hätkähtämään pelosta! Nostin katseeni ja sanoin niin pehmeästi ja varovaisesti kuin osasin, –Et voi olla tosissasi! En minä pysty olemaan täällä hyttysten syötävänä yhtään kauempaa. Ole kiltti! Rääkkää minua, raiskaa minut, tee mitä lystäät, mutta älä jätä minua tänne! Ääneni kuulosti varsinkin lauseen loppupuolella kieltämättä epätoivoiselta.

–Tekisitkö ihan mitä vaan? Hän kysyi vinosti hymyillen.

–No melkein mitä vain. En tietysti mitään sellaista, mitä ei oikeasti voi tehdä, mutta muuten.

–No tehdäänpä tällä tavalla: Minä annan sinulle puhelimesi ja sinä soitat niille kavereillesi ja kerrot suunnitelman muutoksesta. Sanot heille, että se turva-aikasi muuttuu keskiviikosta 13.7. sunnuntaihin 17.7.klo 12 :een. Eli aika pitenee reiluun viikkoon. Aika on pitkä, tiedän sen, mutta vastineeksi minä lupaan, että pääset heti soitettuasi pois täältä metsästä sisätiloihin. Vankeutesi tietysti jatkuu, mutta olosuhteet ovat sitten paljon mukavammat. Miltä tämä kuulostaisi?

Katsoin Häntä silmiin suuni hölmistyksestä auki. Ei kai sääntöjä saa mennä muuttamaan kesken kaiken. Siis viikko! Sehän on älytön aika!

–Ei tuo ole reilua. Sehän on hirveän pitkä aika. Emmehän ole mistään tuollaisesta sopineet, minä sanoin ja tunsin pienen närkästyksen taas kohoavan sisälläni, joka varmaan näkyi kasvoistanikin.

–Pidän totta kai sopimuksestamme kiinni, jos niin haluat. Eli neljä päivää metsässä, aivan kuten haluat! Ajattelin vain, että viikko sisätiloissa olisi kuitenkin mukavampaa kuin neljä päivää täällä mättäällä. Mutta eipä siinä mitään. It’s your choice, Hän sanoi huolettomasti.

Hän kaivoi pienestä repustaan 1,5 litran kivennäisvesipullon ja heitti sen eteeni. –Tuossa sinulle suolaa ja nestettä, että jaksat yön täällä virua. Mites on, sinä siis kieltäydyt soittamasta?

Minä purin alahuultani ja pohdin kuumeisesti ehdotusta. –Saanko minä miettiä ensin vähän?

–Mieti rauhassa vain, Hän sanoi, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin metsään, sinne mistä oli tullutkin.

–Hei! Älä mene! Anna minä mietin nyt! Ihan totta! Älä mene! Hei! Tule takaisin! Ole kiltti! Älä mene… viimeiset sanani alkoivat hukkua itkuuni.

Nyt kyyneleet kihosivat taas ihan oikeasti silmiini.

–Voi vittu sinua! Helvetin mulkku! Tule takaisin! Huusin Hänen peräänsä.

Hän katosi pimentyvään metsään ja minä tuijotin Hänen peräänsä kyyneleet silmissäni ja nyyhkytin sisälläni kasvavaa epätoivoa. Tämä ei voi olla totta! Hän kävi luonani vain juttelemassa ja lähti pois. Ei tämä mennyt fantasiassani ollenkaan tällä tavalla. Katselin ympärilleni epätoivoisena. En tiedä, yritinkö etsiä jotakin keinoja vapauttaa itseni, vaikka hyvin tiesin, ettei se ollut mahdollista.

Kun raivo ja epätoivo alkoivat laantua sisälläni, aloin taas tuntea riimun puristuksen kaulallani, särkevät olkapääni ja käsirautojen hiertämisen sekä sen hirveän janon. Niinpä hyökkäsin malttamattomana Hänen maahan heittämänsä vesipullon kimppuun. Käännyin selin pulloon ja otin tuon ihanan viileän pullon kahlittujen käsieni väliin. Sormeni olivat kömpelöt ja vähän turratkin pitkästä vankeudestani, mutta sain pyöritettyä pullon korkin auki. Vaati kuitenkin enemmän kekseliäisyyttä kuinka joisin tuosta pullosta ilman käsiä. Katselin puita reviirilläni, saisinko pullon pystyyn johonkin oksan hankaan, josta voisin sen suullani kallistaa. En kuitenkaan löytänyt mitään hyvää paikkaa, johon olisin pullon voinut kiilata.

Vaikka olin malttamaton ja tahdoin kuumeisesti juoda tuota ihanaa nestettä, minun oli nyt mietittävä huolellisesti jokainen liikkeeni. En halunnut, että kaataisin maahan pisaraakaan tuota kallisarvoista nektaria. Lopulta tein ratkaisun. Pidin pulloa tiukasti kaksin käsin kiinni selkäni takana ja siirsin pullon kahlekoivuni juurella olevaan syvänteeseen, jossa se lisäksi nojasi pikkuruiseen kuusen taimeen. Varmistin moneen otteeseen, että pullo pysyisi taatusti pystyssä, kun irrottaisin otteeni siitä. Kun lopulta olin täysin varma, että uskallan irrottaa otteeni, käännyin hitaasti ja varovasti ympäri samalla kumartuen ottamaan pullon suun hampaitteni väliin.

En tietenkään pystynyt pelkästään hampaillani nostamaan täyttä pulloa ja samalla kallistamaan sitä, mutta pidin pulloa tiukasti hampaillani kiinni samalla kun kallistin itseäni kyljelleni. Lopulta olin kyljelläni maassa jolloin pullosta alkoi virrata suuhuni ihanaa viileää juomaa. Voi kuinka se maistui taivaalliselta. Vaikka kuinka olin varovainen, suupielestäni lipsahti silloin tällöin tilkka olkapäälleni ja siitä maahan.

En kuitenkaan jaksanut millään juoda koko pullollista kerralla, vaikka kuinka janottikin. Nyt minun pitäisi keksiä, kuinka saisin pullon takaisin pystyyn niin, ettei loput sen ihanasta sisällöstä pulppuaisi maahan. Pidin edelleen hampaillani pullonsuusta tiukasti kiinni. Työnsin kieleni pullonsuun tukkeeksi. Aloin varovasti vääntäytyä kyljeltäni ylös. Ensin hieman mahalleen nojaten samalla suullani pulloon, sitten etukautta polvilleni. Sehän meni yllättävän hyvin! Tämä käy kyllä hyvin selkä- ja vatsalihastreenistä, kun en pysty käsilläni auttamaan ollenkaan.

Siirsin pullon varovasti samaan paikkaan pystyyn, josta olin sen suuhuni kaatanutkin. Uskoin sen pysyvän siinä pystyssä. Vaikka tilanteeni ei ollut sen parempi kuin aikaisemminkaan, janon sammuttaminen oli kohentanut mielialaani ihmeellisen paljon.

Kulorastaan monotoninen tii-taa-tyy kaikui hämärtyvässä metsässä. Hyttysten määrä ympärilläni lisääntyi huolestuttavasti. Jouduin alinomaa ravistelemaan ja hankaamaan itseäni hätistelläkseni niitä pois suojattomalta iholtani. Yritin herkistää kuuloni äärimmilleen ottaakseni selvää, lähtikö Hän todellakin luotani pois, vai odottelisiko jossakin tuon mäenharjanteen takana palatakseen kuulemaan vastaukseni ehdotukseensa.

Ajattelin, kuinka perheissä oli saunottu ja laiteltiin lapsia nukkumaan. Vanhemmat korkkaisivat mökkiterasseillaan olutpulloja nautiskellen kauniista ja tyynestä kesäillasta. Itse olisin varmaan tällä hetkellä saunapuhtaana viinilasi kädessä sohvalla jotakin leffaa katsomassa rakas koirani kainalossani.

Missä ja miten minä nyt olin? Likaisena, hikisenä, kahlittuna, alastomana hyttysten ruokana. Ei mitään tietoa tulevaisuudestani, ei minkäänlaista helpotusta näköpiirissäni. Minä hullu olin itse järjestänyt itseni tähän. Niin kuin olimme tehneet hirmuiset suunnitelmat ja nyt Hän oli muuttamassa kaiken. Minä nyt sitten olin kokemassa fantasiaani siitä, kuinka kaikki karkaa käsistäni.

Minä nimenomaan olin kertonut Hänelle viesteissäni, että haluaisin kokea kaiken siten, että tilanne on minulle täysin hallitsematon. Olin halunnut kokea jotakin sellaista, mistä en ollut edes osannut uneksia.

Fantasiani oli kiihottavaa, mutta tämä oli sen lisäksi hirvittävän pelottavaa.

Osa 14 Miksi en opi?

Aurinko oli jo painunut melko matalalle, mutta leppoisa iltatuuli ei ollut ollenkaan kylmä. Auringosta päättelin, että olin varmaan ollut jo täällä ehkä kuusi tai seitsemän tuntia. Minulle riittäisi tämä hullu leikki. Tulisi nyt, raiskaisi minut ja lähtisimme pois täältä metsästä. Päässäni takoi vain haave saada juoda kylmää vettä.

Läähätin puuni juurella kuin koira. Nuolin kuivia huuliani ja tunsin kuinka kieli alkoi tarttua kitalakeeni kiinni. Voi hyvänen aika, kuinka kaipasin juotavaa! Haaveilin vichy-pullosta, Pommacista, Jaffasta, cokiksesta, jääteestä ja ihan lopulta vain vedestä.

Tuijotin vain etäällä siintävää lampea ja haaveilin, kunnes kuulin oksien rasahtelua metsästä. Äänet kuuluivat siitä suunnasta, josta olimme tänne päivällä saapuneet. Palaako Hän? Loppuuko tämä piina nyt? Vai onko se joku muu? Mitä minä sanon, jos se on joku muu? Pyydänkö tuota ”jotakin muuta” hankkimaan minulle apua ja vapauttamaan minut? Vai sanonko, että ”eipä tässä mitään, ulkoilen riimu kaulassa” ja kehotan jatkamaan matkaa?

Tuijotin metsän laitaan venyttäen seistessäni kaulariimuni äärimmilleen, olin tosiaankin kuin riimussa oleva pystykorva, joka vahtii ympäristöään. Metsästä kuuluvat askeleet olivat verkkaisia. Eivät kuulostaneet ollenkaan samanlaisilta kuin Hänen ripeä marssinsa taivaltaessamme päivällä halki kuuman metsän.

Mitä ihmettä minä teen, jos se onkin joku vieras ihminen? Mitä ihmettä tuo vieras ihminen tekisi nähdessään minut tässä tilanteessa? Jos se on joku hullu mies, olisiko hän minulle kenties vaarallinen? Kuinka suuri prosentti metsissä kävelevistä suomalaisista miehistä raiskaisi alastoman ja kahlitun naisen, jos sellaisen metsästä tapaisi? Sellaista gallupia ei ole taidettu vielä tehdä? Tämän tarinan lukijakunta ei varmaan olisi tilastollisesti edustava otos?

Katselin ympärilleni, mutta rajattu elintilani ei tarjonnut minkäänlaista piilopaikkaa, olin kuin tarjottimella pienellä aukiollani.

Lopulta näin hahmon astuvan esiin kumpareen takaa. Huuliltani pääsi helpotuksen huokaus, se oli Hän. Hän oli tulossa viimeinkin takaisin. Pääsisinkö nyt tästä piinasta ja viimeinkin kotiin suihkuun, saunaan ja sohvalle hyvän kirjan ja viinilasin ääreen? Jaa, kaipa Hän nyt minut ”raiskaa” ennen kuin vapauttaa, mutta se tuntui nyt pieneltä hinnalta vapaudesta. Sitä paitsi kyllä minulle itsellenikin maistuisi ihanan raaka seksi.

Hän käveli hiljakseen luokseni, sanomatta sanaakaan. Tuijotti vain kiinnostuneen uteliaana minua, Häntä varmaan askarrutti, missä kunnossa olisin vankeuspäiväni jälkeen.

–Ihana kun tulit! Minulla on aivan järjetön jano! Miksi ihmeessä sinä et tajunnut jättää minulle tänne mitään juomista, sanoin ehkä vähän närkästyneenä. –Onko sinulla mitään juomista? Laskehan minut irti niin…

Lauseeni jäi kesken, ähkäisin tukahtuneesti. Hän tarttui minua tiukasti hiuksistani kiinni vääntäen päätäni sivulle, samalla hän tarttui toisella kädellään kaulariimustani kiinni vetäen sitä alaspäin kaataen minut polvilleni eteensä. Kun olin alhaalla pääni sivulle väännettynä, Hän veti riimusta minua napakasti ylös ja itseensä päin niin, että katsoin Häntä silmiin. Hän oli vihaisen näköinen.

–Sinä et sitten ole oppinut päivän aikana mitään? Mitä sinä olet täällä miettinyt näiden tuntien aikana? –Sinä et komentele ketään. Sinä olet vain riimun jatko ja olet täällä siksi, että oppisit paikkasi. Ethän sinä järjetön ole näköjään oppinut yhtään mitään!

Vaikka olin ollut näissä kahleissa jo tuntikausia, tajusin vasta Hänen voimakkaiden käsiensä puristuksessa, kuinka avuton todellisuudessa olinkaan. Hän voisi katkaista niskani pienellä käden liikkeellään, enkä minä mahtaisi siinä kahlittuna yhtään mitään. Minä en voinut ajatellakaan minkäänlaista itseni puolustamista.

Olin hiljaa ja tuijotin pelästyneenä Hänen vihaisia silmiään. En voinut kuin odottaa, mitä Hän minulle tekisi. Ajattelin hiljaa mielessäni, että käskipä Hän minun nyt tehdä aivan mitä tahansa, minä tekisin sen.

Hän piti minua otteessaan hetken ja sitten tyrkkäsi minut luotaan heittäen minut heinikkoon kyljelleni kuin vanhan viltin. Minä yritin kivuta sieltä takaisin polvilleni niin pian kuin suinkin. Ajattelin, että minun on nyt pelattava korttini oikein. Minun on jotenkin pystyttävä miellyttämään Häntä, ettei Hän luule, ”etten ole oppinut mitään”.

–Anna minun ottaa sinulta suihin! Minä haluan tehdä sinulle hyvää! Ole kiltti! Ihan loppuun asti, minä lupaan tehdä sen hyvin, minä sopersin.

Olin kertonut Hänelle viesteissäni, kuinka seksuaalisuuteni pitkään tabujen listaan kuului ehdoton kielto suuseksissä miehen laueta suuhuni, puhumattakaan, että nielisin mielestäni jokseenkin vastenmielisen tahnan. Mielestäni oli siis suuri myönnytys luvata Hänelle, että saisi laueta suuhuni. Vähänpä minä tiesin tabujen rikkomisesta, pientä oli ymmärrykseni asemastani.

Hän katsoi minua surumielisesti hymyillen. Palasi viereeni ja tarttui taas hiuksistani napakasti kiinni, hieman hellemmin tällä kertaa kuitenkin, niin ettei se sattunut.

–Et sinä kuule tosiaan ole oppinut mitään. Minä otan sinulta mitä haluan, enkä välitä mitä sinä haluat tehdä. Mitähän tosiaan olet miettinyt tämän päivän täällä, mutta et ainakaan uutta asemaasi, Hän sanoi uhkaavasti.

Hän laski irti otteensa hiuksistani ja siirtyi parin metrin päähän minusta. Katseli minua alaspäin mietteliäänä. Minä suljin suuni ja käänsin katseeni alas tuijottaen heinikkoa edessäni. Ymmärsin, että minun olisi nyt ehkä viisainta olla hiljaa, jos en näköjään osaisi mitään itselleni edullista sanoa. Ottaa vain vastaan mitä minulle annetaan ja tehdä se mitä käsketään. Kapinointi olisi turhaa. Voi kun Hän kuitenkin antaisi minulle juotavaa, uskalsin silti mielessäni haaveilla.

–Ei tämä tällä tavalla nyt oikein etene. Minä vähän ajattelin, että olisit jo aika poikki tämän virumisen jälkeen, mutta eihän tuo ole sinulle näköjään mitään tehnyt, Hän totesi rauhallisesti ja jatkoi, –Kuten jo olen todennutkin, ja kuten itse viesteissäsi arvelit, sinä olet tosiaan kovapäinen narttu, eikä sinuun mitkään miedot keinot tepsi.

Minä säikähdin nyt kunnolla. Eikö tämä julma leikki olisikaan tässä? –Kyllä minä olen oppinut. Sano vain mitä haluat minulta, niin minä kyllä tottelen. Siis on tepsinyt! Ihan totta!

Enhän minä tajunnut, ettei tämän pelin säännöt menneet niin, että voisin kertoa, milloin olen "oppinut". Hän oli kirjoittanut tähän leikkiin säännöt, oli ylituomari ja valitukset ylituomarin päätöksistä osoitettiin Hänelle. Minä olisin siinä varsin heikoilla.

Osa 13 Yksinäisyys

Olo olisi oikeastaan ollut aika rauhallinenkin, mutta aina kun katseeni osui siihen kirottuun riimuun, joka kytki minut tuohon puuhun, tunsin itseni niin onnettoman nöyryytetyksi. Vihasin jo nyt tuota helvetillistä riimua joka piti minut kiinni tuossa puussa. Ympärilläni ei ollut häkkiä, mutta olin silti ehdottomasti vanki. Minulla oli vapautta juuri sen verran kuin tuo ketju sitä minulle sallisi, siis elinalani oli ympyrä jonka säde oli ehkä vajaat kolme metriä.

Katselin tuota pieneksi käynyttä ”tonttiani”. Koivun ympäristö oli pientä heinää, jonka seasta nousi harvakseltaan mustikan varpuja. Pieni laho kanto ja muutama hento koivun taimi emopuunsa helmassa. Heinikko oli kuivaa ja mustikan varvutkin tuntuivat alistuneen kuuman kesän aiheuttamaan veden puutteeseen.

Paikka oli todellakin aika paahteinen. Onneksi en ole herkästi palavaa ihotyyppiä. Enpä toisaalta kyllä koskaan aikaisemmin ole ollut auringon otossa väkisin ja täysin alastomana. Tajuttuani asian, päätin pyrkiä suojaamaan rintani sekä jalkovälini auringolta. Olen joskus etelän rannalla ottanut aurinkoa turhan niukoissa bikineissä, ja muistin välittömästi miltä tuntui kun onnistuin polttamaan liian vesirajaan vedettyjen bikineiden reunan vierestä nivuseni ja häpykukkulan yläosan. Jos minä tällä hullulla leikillä onnistun polttamaan itseni, parempi että poltan selkäni ja ilmeisesti myös pakarani. Ei minun persauksenikaan ole juuri päivän valoa tässä mitassa ennen nähnyt.

Tarkkailin aurinkoa ja totesin, että ehkä tunnin kuluttua osa pienestä, seinättömästä, ympyrän muotoisesta vankilastani saisi varjoa viereisestä metsästä, kun aurinko laskisi alemmas ja kääntyisi lounaaseen.

Vaikka kuinka yritin siirtää ajatukseni pois alapäässäni huutavasta kosketuksen kaipuusta, en mahtanut mitään sille tosiasialle, että suorastaan tunsin kuinka naiselliset alapään elimeni olivat kipeästi turvoksissa. Olen kuullut miesten valittavan joskus sitä, kuinka tyydyttämätön himo saa aikaan ”kivesten pakotuksen”, mutta riittävä määrä tyydyttämätöntä kiimaa voi saada myös naiselle, ainakin minulle, samanlaisen suorastaan kivulloisen tarpeen alapäähän. Tuo tunne on tosiaan eräänlainen jomottava ja sykkivä turvotus sukuelimissä ja valtaisa painon tunne alavatsalla. Tuo kiusallinen olotila olisi helposti laukaistavissa vaikka masturboimalla, mutta nyt minulla ei ollut tuota mahdollisuutta.

Mitä enemmän yritin unohtaa tarpeeni, sitä enemmän tulin tietoiseksi alavatsan jomotuksestani. En varmaan koskaan ole ollut niin tietoinen siitä, että minulla on sukuelimet. Vaikka en voinut koskea itseeni, tunsin kuinka olin turvoksissa ja märkä. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta minusta tuntui siltä, kuinka pystyin tuntemaan alavatsaltani jokaisen elimeni. Tunsin selvästi, kuinka kohtu kouristi kiimastani, tunsin kuinka häpyhuulet ja klitorikseni sykki pulssini tahdissa. En ollut koskaan kokenut mitään tällaista kokonaisvaltaista kiihotusta, joka peitti alleen kaikki muut ajatukset. Minä vain purin hammasta ja haaveilin tuon julman miehen paluusta ja helpottavasta orgasmista, joka vapauttaisi ruumiini tästä paineesta.

Yritin ottaa niin mukavan asennon kuin suinkin, polvistuin minua vankinaan pitävän koivun juureen, nojasin pääni siihen ja suljin silmäni. Minun on nyt vain yritettävä saada aikani kulumaan. Olisinpa saanut vaikka huovan jonka päälle olisin voinut käydä makuulle.

Ajantajuni alkoi hämärtyä, tunsin kuinka aurinko ei enää porottanut niin kuumasti. Minun oli kuitenkin mahdotonta arvioida, kauanko nojasin koivuuni horteisena. Alapää tuntui jo kuivuneen, vain tylppä jomotus oli edelleen jäljellä. Lisäksi alapäähäni oli tullut uusi epämiellyttävä tunne:

- Ei helvetti! Minulla oli kusihätä! Ei ilmeisesti ollut hyvä ajatus juoda niitä oluita kaupungilla. Sen lisäksi, että rakko tuntui halkeavan, suuni tuntui kuivalta kuin beduiinin tossu. Minulla taisi olla pieni krapula niistä oluista.

Vaikka ajatus tuntui vastenmieliseltä ilman WC:tä ja paperia, minun oli nyt kyllä pakko päästä pissille. Katselin ”tonttiani” valiten takimmaisen ja varjoisimman nurkan, josta tekisin vessani. Peruutin sinne pienen kuusen juurelle niin pitkälle kuin kaulakahleeni antoi myöten ja tyhjensin rakkoni. Vaikka tuo toimenpide helpotti oloani melkoisesti, ei minulla sen jälkeen ollut ainakaan puhtaampi olo. Vaikka kuinka pohdin ongelmaa, en keksinyt mitään keinoa pyyhkiä alapäätäni. Oli todella epämiellyttävä olo kun en voinut puhdistaa itseäni mitenkään.

En voinut kuin taapertaa takaisin piinakoivuni juureen ja yrittää unohtaa koko alapääni kaikkine ongelmineen. Polvistuin takaisin siihen samaan painanteeseen, jossa olin nuokkunut jo ties kuinka kauan. Olin jo oppinut liikkumaan yrittämättäkään vaistomaisesti käyttää käsiäni. Joka kerran kun epähuomiossani nykäisen jompaakumpaa kättäni, käsiraudat puraisivat todella kipeästi ranteestani. Olin tosin huomaavinani, että ilmeisesti ranteeni ja kämmeneni alkoivat jo olla hieman turrat, eikä raudat enää painaneet niin kipeästi kuin alussa.

Jos minulla ei tähänkään saakka ole ollut järin mukavaa, nyt tuskaani alkoi lisätä yhä lisääntyvä jano. Olin mielessäni raivoissani sille ääliölle, kun Hän ei jättänyt minulle vaikkapa vesipulloa saataville. Eihän koiraakaan saa jättää tällä tavalla auringon paisteeseen ilman juotavaa kuten minut oli tänne hylätty. Katselin kaihoten puitten välistä pilkottavaa lampea. Olisin ollut valmis tekemään mitä vain jos pääsisin sen rantaan juomaan ja huuhtomaan likaista ja kirvelevää vartaloani. Päässäni pyöri edelleen: ”Eihän koiraakaan saa jättää näin…”

Aloin tajuta; Minua kohdellaan pahemmin kuin koiraa! Muut ihmiset viettävät leppoisaa ja upeaa kesäistä päivää kuka mitenkin nautiskelen minun viruessa täällä alastomana, likaisena ja hylättynä. Tätähän minä olin sairaissa kuvitelmissani haaveillut, olin nähnyt valtavasti vaivaa toteuttaakseni tämän. Nyt minä olin sitten oikeasti kokemassa tätä fantasiaani ja tämä oli hirveää. Kaikki se järjestely tähän järjettömään leikkiin, vaikka jo valmistellessani tiesin, että minä tulen kärsimään ja paljon. Ajatus siitä julmuudesta, jota nyt joudun kokemaan omasta tyhmyydestäni johtuen, sai minut lähes itkemään. Alastomuus, epämukavuus ja yksinäisyys alkoivat vaikuttaa, ja ajatukseni olivat muuttumassa lohduttomiksi.

Ajattelin hulluuttani ja sitä, kuinka vapaat kädet olin antanutkaan tuolle tuntemattomalle, mahdollisesti hullulle miehelle. Olen koko ajan ajatellut olevani vanki muutaman tunnin, mutta tosiasiahan on, että halutessaan Hän voi pitää minut kahleissa jopa neljä vuorokautta ilman ongelmia! Siis ilman ongelmia Hänelle, minusta alkoi tuntua, etten ehkä kestäisi tällaista piinaa niin kauan. Oli älytön ajatuskin, että voisin olla täällä metsässä vuorokausia.

Nieleskelin kuivaa kurkkuani. Oi Luoja kuinka minä haluan vettä! Janon tunne alkoi peittää muita epämukavia tuntemuksia alleen. Muutama hyttynenkin oli jo ilmaantunut paikalle. Tuntui selvästi, kuinka auringon painuessa matalammalle ilma ympärilläni alkoi viiletä. Miksi Hän ei jo palaa? Minä tahdon juomista, vaatteet ylleni, vapauteni ja palata kotiin!

Jatkoin nuokkumistani. Hyttyset alkoivat olla alastomasta ihostani yhä kiinnostuneempia. Jaksoin vielä hätistellä niitä pois ja käännyin selin koivuani vasten, jolloin pystyin hankaamaan kipeimmin pistäviä pois. Opin kuitenkin jälleen uuden seikan haitoista joita selän taakse kahlitut kädet aiheuttivat. Selästä ja jaloista pystyin hyttyset vielä jotenkin pois ravistelemaan, kasvojakin pystyin puhaltelemaan, mutta etupuoleni oli täysin suojaton, enkä voinut tehdä oikeastaan mitään hyttysille, jotka laskeutuivat vatsalleni ja rinnoilleni.

Muutama hyttynen ei olisi haitannut, sillä en ole ennenkään ollut mikään yliherkkä reagoimaan hyönteisiin, mutta noita kirottuja eläimiä alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän. Varsinkin rintojen alueella iho on sen verran herkkä, että kun verta imeviä neuloja alkoi olla siellä kaksi- tai kolmekymmentä, minun oli pakko nousta ja alkaa hangata etumustani puuta vasten. Tästä puolestaan seurasi se, että pystyyn noustuani pakarani ja jalkani tulivat paremmin esille hyttysten syödä. Niinpä kohta minulla olikin aikamoinen jumppa käynnissä, kun välillä istahdin alas suojatakseni alaruumistani jolloin rinnat ja vatsa joutuivat hyökkäyksen kohteeksi, kun en enää sietänyt kihelmöintiä rinnoilla, nousin hankaamaan niitä puuta vasten jolloin takapuoli joutui armottoman piikityksen kohteeksi.

Ei herra jumala! Minä en jaksa tätä kovin pitkään! Ei kai se hullu jättänyt minua tänne yöksi?

Osa 12 Frustraatio

Käännyin katsomaan koivua, jossa roikkui ketju joka johti kaulaani. Riimu oli todella paksua tekoa ja se oli kytketty koivuun mielestäni aika suurella riippulukolla, samanlaisella, joilla olen nähnyt veneitä kytkettävän varkailta puihin. Samanlainen lukko oli varmaan myös kaulassani, mutta sitähän en voinut nähdä, tai edes tunnustella.

Tuijotin koivua, ja aloin vähitellen tajuta: Minä olen tuossa koivussa kiinni pysyvästi, käteni ovat selän takana pysyvästi. Ellei tuo mies tule auttamaan, tässä olen vaikka maailman tappiin. Käännyin taas katsomaan paikkaa johon Hän katosi. Ei helvetti! Tämä oli nyt totta!

Minusta alkoi tuntua siltä, että nyt taidan olla yksin.

Aloin tietenkin ensimmäiseksi tutkia selkäni takana olevia käsiäni. Olisiko pienintäkään mahdollisuutta saada käsiäni vapaaksi. Ranteisiini sattui jo nyt käsirautojen purevat reunat. Ne olivat olleet koko ajan tunteettomat ja sattuivat joka kerran jos yritin pienestikin nykiä käsiäni eteenpäin. Tajusin kuitenkin hetkessä, että Hän oli lukinnut ranteeni käsirautoihin siten, etten saisi niistä käsiäni läpi pujotettua muuten kuin vammauttamalla kämmeneni. Ne olivat kiinni ja tehokkaasti.

Yritin seuraavaksi kokeilla liu’uttaa käsiäni pyllyn yli ympäri ja sieltä jalat koukistaen käteni etupuolelle. Hymähdin tuolle ajatukselle lähes itsekin, sillä tajusin välittömästi, että minulla on takapuolessa aivan liikaa laardia, että sen yli liu’utettaisiin yhtään mitään. Käteni olivat ja tulisivat pysymän selkäni takana.

Katsoin taas sitä riimua, joka kytki minut tuohon koivuun. Ymmärsin kyllä hyvin, että sitä ei irrota kukaan ilman avaimia, ja avainten olinpaikkaahan minä en tiedä. Minun täytyy ehkä tyytyä nyt olemaan kädet käsiraudoissa selän takana kaulastani koivuun kytkettynä aivan juuri sellainen aika, kuin tuo kummallinen mies minulta vaatii.

Nyt minä olin siinä fantasiassani, paitsi että tämä ei ollut fantasiaa, vaan totista totta. Kökötettyäni hetken aikaa siinä tajusin, että tämä on aivan hirvittävän tylsää ja ymmärsin samalla, että minä en mahda millekään mitään. Olin tuntenut itseni aivan oikein: Tämä kiihotti minua aivan järjettömästi. Minulla alkoi kauhu puristaa kurkkuani. Tuntui kuin kaulani alkaisi pullistua sitä kiristävää kahletta vasten, minua pelotti että kahle kuristaisi minut. Tunsin kuinka aivoistani lähtenyt pakokauhu valtasi minut yksinäisyydessäni ja sai koko vartaloni vapisemaan.

Minun perverssi mieleni on kuitenkin rakennettu niin omituisesti, että samalla kun aloin tosissani pelätä, tunsin kuinka jalkovälini alkoi valua. En nähnyt alapäähäni, mutta tunsin, kuinka aloin valua kiimaani sinne kesäisen kankaan mättäille. Kun kotona olin haaveillut näistä asioista, olin aina jossakin vaiheessa vetäytynyt makuuhuoneeseeni ja tyydyttänyt itseni raivokkaasti masturboiden, vikisten nautiskellut siitä mielen ja ruumiin tyhjentävästä orgasmista joka minuun oli kiihotuksessani patoutunut.

Nyt tajusin ilkeimmän kautta, mitä tuo fantasiani piti myös sisällään: Alapääni valui kiimaansa ja halusin epätoivoisesti tehdä jotakin tässä ennen kokemattoman kiiman hetkellä. Ongelma vain oli siinä, että juuri tällä hetkellä kun olin elämäni kiimassa, en kyennyt tekemään asialle mitään. Minulla ei ollut miestä, enkä itsekään voinut tehdä asialle mitään.

Ikään kuin ravistelin kahleitani minuutin verran. Luulinkohan voivani ravistelemalla voivani poistaa vapauttani rajoittavat raudat, päästä nautiskelemaan kuten vapaana voin aina halutessani tehdä. Ymmärsin kuitenkin, että kaulassani oleva ketju pysyy, ja kahleet ranteissani eivät poistu teinpä mitä tahansa.

Kun tajusin tilanteeni, lähes purskahdin itkuun! Mitä enemmän tulin tietoiseksi siitä, etten voi helpottaa kiimaani kuten paatuneena ”runkkarina” olen niin usein tehnyt, sen enemmän kiihotuin. Sen tietoisemmaksi tulin siitä, etten voi auttaa itseäni mitenkään, ja sen kiimaisemmaksi tuo tietoisuus minut sai… Olin todellakin kuin oravanpyörässä ja aloin kohta lähes läähättää kiimastani.

Herkullinen ruokahan saa sananmukaisesti veden kielelle. En tiedä, onko muilla ihmisillä sama asia kuin itselläni, mutta minulle kunnon kiima tekee sen saman? Minun piti suorastaan niellä kuolaani joka valui suuhuni kun minun teki niin kovasti mieli! Mikään ei auttanut.

Epätoivoissani kaaduin kahleissani mättäikölle kyljelleni. Minua panetti aivan j ä r j e t t ö m ä s t i! Hankasin reisiäni yhteen, mutta sen vaikutus oli lähinnä se, että kiihotin itse itseäni yhä enemmän, mutta tuon kaltainen stimulaatio ei riitä itseni tyydyttämiseen. Sain vain itseni entistä kiimaisemmaksi. Tämä oli aivan helvettiä! Olin kiihottuneempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut ja samalla olin tilanteessa, jossa oma kiihkoni vain teki olostani tukalamman. Kiemurtelin siinä karhealla metsäpohjalla risujen hangatessa herkimpiä paikkojani naarmuttaen ihoani, mutta minä en sitä tuntenut. Tunsin vain polttavan sykkeen alavatsallani ja reisieni välissä. Märkä häpyni huusi kosketusta, mutta minä en sitä kyennyt antamaan, eikä paikalla ollut ketään kuka olisi minulle voinut kosketustaan tarjota.

Olin siellä metsässä perse pystyssä kuin tosiaan mikäkin kiimainen narttu ja olisin nyt antanut kenen tahansa naida minua, kunhan vain itse saisin jonkinlaista kosketusta turvonneelle pillulleni. Minä oikein tunsin, kuinka häpyni oli turvoksissa ja veren täyttämä. Se oli sitä, ikävä kyllä juuri nyt, turhaan.

Makasin siinä mättäikössä ja kieriskelin kahleissani, meinasin jo kuristua siihen ketjuuni kaulassani, josta olin kirjeissäni sanonut, ettenhän siihen voi kuristua, kunhan se on tarpeeksi pitkä. Itse asiassa ketju kiertyi kaulalleni siten, että se sai minut jo kakomaan ja minusta tuntui, että kohta oksennan lenkkien painaessa kurkunpäätäni ilkeästi. Olisihan sekin ollut aikamoinen loppu leikille, että olisin kuristanut itseni hengiltä muutaman minuutin leikin alkamisen jälkeen. Alkoihan se leikki tietysti jo varmaan sieltä kaupungilta saakka, mutta minulle se alkoi totisena tässä ja nyt puun juurella.

Lopulta olin mahallani siinä viileällä metsäpohjalla, painoin kasvojani mättäseen ja aloin nyyhkyttää turhautumistani. En olisi uskonut, että tämä olisi näin hirvittävän inhottavaa kokea tämä seksuaalinen frustraatio näissä saatanan perkeleen kahleissa. Nuo saakelin käsiraudat alkoivat suututtaa aivan järjettömästi. Käteni olivat selkäni takana niin lähekkäin ja ahtaasti, etten voinut liikuttaa käsivarsianikaan juuri ollenkaan.

Suutuksissani rynkytin ja riuhdoin rautoja ranteissani, mutta ainoa vaikutus oli se, että ranteisiini sattui aivan mahdottomasti. Ehkä minun piti vähitellen uskoa, että minä en saa niitä itsestäni omin keinoin irti.

Minun oli ryhdistäydyttävä ja yritettävä unohtaa se polttava kiima joka tuntui vallanneen koko alavartaloni. Se tuntui aika mahdottomalta, mutta enhän voi täällä kieriä kiimassani tuntikausia. Oli vain tyydyttävä tilanteeseen ja koetettava elää asemassa johon olin itseni johdattanut.

Kapusin vaivalloisesti mahaltani polvilleni ja raskaasti hengittäen katsoin itseäni. En pitänyt näkemästäni. Olin likainen ja hikinen, minusta tuntui että haisin, mutta en sitä oikeastaan haistanut, jotenkin minusta vain tuntui siltä. Jalkaterät ja sääret olivat verestävillä naarmuilla, muutama naarmu oli tullut reisien ulkopinnoillekin. Säärissäni oli pari pientä haavaa, jotka olivat hieman vuotaneetkin, mutta nyt niistä valuneet verinorot olivat kuivaneet iholleni muodostaen harmaan punertavan sävytyksen lian peittämälle iholleni. Mietin, että nuo haavat jos eivät tulehdu, aion jatkossa kylpeä suo-ojissa.

Minusta oli käsittämätöntä, että pakaroillani tuntui vieläkin pieni tylppä jomotus siitä yhdestä vaivaisesta piiskan iskusta. En tietenkään nähnyt peräpeilini ihoa, mutta otaksuin, että siellä saattoi olla melkoinen jälki tuosta yhdestä ainoasta lyönnistä. Olin joskus miettinyt, miltä tuntuisi tulla piiskatuksi. Haaveissani piiska oli tosin ollut yleensä sellainen pitkä ja notkea ruoskamainen esine, ei sellainen tiukka ja jäykkä ”auton antenni”, jolla minua oli lyöty. Ymmärsin nyt, mitä Hän oli tarkoittanut piiskan tehokkuudesta. En todellakaan halunnut tuosta piiskasta enää yhtään lyöntiä, puhumattakaan, että minua lyötäisiin sillä useita kertoja. Aioin tehdä jatkossa kaikkeni, ettei minua enää lyötäisi tuolla esineellä. Ymmärsin tietenkin, että sitähän Hän juuri halusikin.

Polvilleni päästyäni ravistelin itseäni ja syljeskelin suuhuni kulkeutuneita roskia sekä räpyttelin silmiäni. Silmissäkin tuntui olevan jotakin, mutta ärsyttävästi en tietenkään voinut käsilläni helpottaa kutiavia silmiäni. Päätin unohtaa jalkovälissä tuntuvan poltteen ja keskittyä kestämään tulevan piinani. En voi nyt muuta kuin sietää sen minkä tuleman pitää ja yrittää unohtaa omaat tarpeeni. Se tosin oli helpommin sanottu kuin toteutettu.

Siristelin hiestä ja roskista kirveleviä silmiäni. Vilkaisin itseäni ja totesin saman asian kuin aiemmin olin todennut; olin naarmuilla, likainen ja hiestä märkä. En tuntenut itseäni enää kovinkaan hienoksi naiseksi. Olin äskeisessä kiimassani jopa kuolannut leualleni, joka sekin oli nyt tahmeana syljestäni. Olkapäitäni pakotti käsien pitäminen selkäni takana ja tunsin hetki hetkeltä tarkemmin käsirautojen teräksen puremisen ranteissani.

Sinänsä oli omituista, että kuitenkin minua ahdisti eniten kaulastani roikkuva riimu, joka ei ollut mitenkään erityisen tiukalla kuristaakseen minua, mutta sen symbolinen ja henkinen vaikutus oli musertava. Tuo riimu tuntui kaikesta muusta huolimatta rajoittavan vapauttani eniten. Se kytki minut tuohon koivuun kuin olisin jokin narttukoira. Itse asiassa minun teki mieleni lähes ryhtyä puremaan tuota vapauttani rajoittavaa ketjua kuin koira kuunaan, mutta niin hullu en ollut, ainakaan vielä, että mitään niin älytöntä yrittäisin.

Huokailin siinä ja yritin järjestellä ajatuksiani tuon äsken kokemani varsin intensiivisen kokemuksen jälkeen. Minuahan ei oltu juurikaan rääkätty muuten kuin kävelyttämällä ja sitten tietysti se yksi piiskan sivallus. Molemmat olivat tietysti jotakin sellaista, mitä normaali ihminen ei koskaan haluaisi kokea, mutta en tässä nyt ollut mielestäni mitään kauheita kokenut. Jalkojani kirveli tietysti aika kovasti, olin likainen ja pakaroitani jomotti vieläkin, mutta ei mitään sellaista, että tuntisin sietokykyäni millään tavalla koeteltavan.

Nousin lopulta seisomaan siinä mättäälläni, ja tunsin itseni välittömästi typeräksi! Miksi minä seison? En voi tehdä yhtään mitään, tökötän vain siinä alastomana ja kädettömänä, kunhan katselen ympärilleni. Hetken seisottuani laskeudun hieman siirryttyäni takaisin polvilleni kahlepuuni juureen. Minusta tuntuisi vain niin paljon ihmisemmältä seisoa, kuin nojata tähän helvetillisen jämerään koivuun polvillani. Tämä oli tosin paljon mukavampaa kuin seisoa riimu kaulassa.

Katselin ympärilleni. Kaunis ympäristö, ei tässä mitään, komea kallio vierellä ja nyt vasta huomasin puiden takaa kimaltelevan lammen. Lampi oli varsin kaukana, ehkä puolisen kilometriä sinne oli matkaa. Aurinko paistoi lämpimästi vankilaani ja kalliot suojasivat tuulelta niin, että paikassani oli lähes tyyntä. Pari hyttystä lenteli ympärilläni, mutta nekin olivat kummallisen säyseitä. Eikö lihani kelvannut niillekään?

Oli kauhean hiljaista, leppeä kesätuuli puhalteli ympärilläni olevien koivujen latvustoissa ja rauhoittava tuulen humina kuului edessäni olevasta männiköstä. Siitä samasta mäntymetsästä jonka halki äsken hien liottamana kuljin tähän. Tänne saakka ei tainnut kuulua mitään sivilisaation ääniä, ei valtateiden kohinaa tai maatilojen pauketta räksyttävine koirineen. Yritin asettaa mieleni jonkinlaiseen nirvanaan joka auttaisi minut sietämään tämän kidutuksen, joka yleisesti tunnetaan nimellä aika. Suljin silmäni ja yritin rauhoittua ja unohtaa tilani.

Osa 11 Jättö

Tämä mies oli kieltämättä aika yllätyksellinen. Nyt Hän tuntui olevan ihan vilpittömästi ystävällinen minulle, joka tietenkin tuntui jotenkin absurdilta, sillä olinhan edelleen riimu kaulassa ja kädet käsiraudoilla selän takana. Olin likainen, hikinen ja yltä päältä naarmuilla. Pysähdyttyämme paarmat ja hyttysetkin taisivat löytää minut. Silti minusta tuntui ihanalta kuulla Hänen puhuvan minulle ystävällisesti.

Katsoin Häntä kieltämättä varmaan anovasti ja sanoin Hänelle –Otitko minun tupakat mukaan? Jos olet niin kiltti…

Hän kaivoi taskustaan tupakka-askini, otti sieltä yhden Pall Mallin sytyttäen sen ja ojensi sen sitten minulle suuhun.

Imeskelin tupakkaa innokkaasti ja aloin levätessäni katsella ympäristöä. Olimme pienessä notkelmassa jossa yksi sivu oli matalan kallioseinän reunustama, keskellä kasvoi muutama suurehko koivu alustan kasvaessa jonkinlaista suoheinää. Tulosuunnassamme oli pieni kaistale äsken läpi kulkemaamme männikköä, mutta muuten metsä näköjään muuttuu juuri tällä paikalla sankaksi kuusikoksi. Paikka oli pieni kattilanpohja muuttuvan metsäalueen rajalla.

Ohitse kiitävän hetken ajan pohdin jopa karkaamisen mahdollisuutta, sillä Hän katseli ympäristöä muutaman metrin päässä minusta ja venytteli hartioitaan omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Ketjuni pää roikkui maassa vapaana. Tulin tosin nopeasti järkiini, sillä enhän pystyisi juoksemaan Häntä karkuun vaikka olisin täysissä maastovarusteissa, ja minulla olisi puolen kilometrin etumatka. Miten se sitten muka onnistuisi alastomana ja paljain jaloin paksu riimu kaulassa ja kädet selän takana raudoissa. Älytön ajatuskin!

Imin tupakkaa liiankin innokkaasti ja se putosi puolet poltettuani sählätessäni suustani maahan. Odotin Hänen auttavan tupakkaa takaisin suuhuni, mutta Hän kumartui ottamaan maahan laskemansa ketjun pään takaisin käteensä polkaisten samalla pudottamani savukkeen sammuksiin.

Parin metrin päästä minusta oli aukion suurin koivu ja Hän käveli ketju kädessään sen luo. Ketju ylsi sinne juuri ja juuri nousten minun ja koivun välillä ilmaan. Hän kaivoi taskustaan riippulukon, kiersi ketjun koivun ympäri ja lukitsi riimuni toisen pään tuon kauniin puun ympärille. Vaikka kaikki tämä oli tietysti odotettua, katsoin silti Häntä epäuskoisin silmin. Hän tuli luokseni ja silitti hiuksiani.

–Nyt on Susanna aika lunastaa lupauksensa ja kokea haaveensa, Hän sanoi hiljaa ja ystävällisesti ja suuteli minua kuivin huulin. Minä olin valmis vaikka vikisemään Hänen vuokseen Hänen määrätietoisuuttaan ihaillen, suorastaan roikuin ensisuudelmamme ajan Hänen huulillaan. Halusin imeä Hänen huuliltaan tuota varmuutta itseeni.

Olin polvillani maassa ja näin Hänen nousevan luotani seisomaan, minä varmaan jäin vieläkin huulet törrölläni Häntä kohden kurottautumaan. Ymmärsin Hänen aikovan lähteä kuten kaikki ne kuukaudet olimme suunnitelleet. En halunnut sitä todellakaan! Minä halusin Hänen jäävän! Tiesin jo etukäteen fantasioidessani näin käyvän; Adrenaliini alkaa tulvia vereeni ja se saa minut tekemään epätoivoisia tekoja. Yritin houkutella Häntä unohtamaan leikkimme. Miksi minulla ei ole ”turvasanaa”, minä haluaisin nyt lopettaa, en uskalla enää jatkaa!

Tuijotin Häneen epäuskoisena. Muistin kyllä kaiken taannoin kirjoittamani ja tiesin, että kielsin silloin uskomasta itseeni ensinkään tällaisessa tilanteessa. En silti voinut uskoa, että nyt minut tosiaan oltaisiin jättämässä tällaiseen pinteeseen.

–Laske minut irti! Sinä olet upea ja ihana mies, ja annan Sinulle ihan minkälaista seksiä sinä vain ikinä haluat! En estele, saat naida kanssani kuten haluat, mutta unohdetaan tämä älytön leikki, johan tässä oli minulle aika tavalla. Nuo suo-ojat ja kaikki…Lopetetaan! Ihan totta!

Hän katsoi minua surumielisesti hymyillen ja vastasi, –Muistatko, kuinka nimenomaan varoitit minua siitä, että hädän hetkellä osaat olla seireeni ja yrität naisellisilla keinoillasi selvitä tilanteestasi ja sovimme, että ne eivät tule toimimaan. No, ne eivät tule toimimaan! Kyllä sinä vähän sääliksikin käyt, mutta katsotaan nyt miten osaat itsesi siitä vapaaksi saada, sillä vapaa et tule ihan heti olemaan. Ala totutella ajatukseen! Sinä olet kova nainen. Et sinä tähän mene rikki.

Hän tarkisti taskunsa ja taakseen katsomatta lähti nousemaan äsken kulkemaamme rinnettä pitkin pois luotani. Katsoin epäuskoisena Hänen poistuvaa selkäänsä, kunnes Hän yllättäen kääntyi takaisin. Rinnassani sykähti pieni toive siitä, että ehkäpä Hän kuitenkin totesi tämän olevan hieman liian julmaa.

Hän palasi luokseni vain sanoakseen, –Tuli vielä tuosta seksistä muuten mieleeni, että aika älytöntä tarjota minulle ihan minkälaista seksiä vain ikinä haluaisin vaihtokauppana vapaudestasi. Enköhän minä voi nussia alastonta riimussa olevaa lehmää ihan millä tavalla tahansa haluan, joten pitäisi sinulla parempaa vaihdettavaa minulle olla mieli sinun siitä irti päästä. En minä halua naida tuollaista likaista hiehoa! Siinähän olet, nauti nyt hullu siitä kun siihen halusit!”

–Miltä muuten tuntuu olla siinä riimun jatkona tosiaan kuin nauta? Luuletko, että sukulaiset tai ystäväsi olisivat ylpeitä sinusta kun olet siinä mättäällä pillu paljaana kädet selän takana ja lehmän riimu kaulassa? Pitää ottaa kamera mukaan kun tulen joskus päivien päästä takasin. Siitä saat perhealbumiisi kuvia.

Tämän sanottuaan Hän lähti rivakasti nousemaan rinnettä ja katosi nopeasti puiden välistä kumpareen taa. Minä jäin tyrmistyneenä tuijottamaan paikkaa jossa näin Hänen selkänsä viimeisen kerran. Se perkele ei ollut kiinnostunut minusta vähääkään! Minä edes odotin, että Hän haluaisi naida minua tai jotenkin käyttää minua hyväkseen, mutta se mulkku vain lähti. Saatanan impotentti! Ei halua naida vaikka minä olen tässä vehkeet paljaana!

Olin ehkä sittenkin odottanut, että Hän ei voisi hillitä itseään alaston ja avuton nainen edessään ja olisi halunnut oitis panna minua. Tunsin, kieltämättä typerästi, itseni jotenkin loukatuksi ja torjutuksi. Naisena olisin odottanut, että minua käytettäisiin hyväksi välittömästi kun olen tällaisessa tilassa. Jotenkin en tuntenut itseäni naiseksi. Kuinka kukaan voisikaan kohdella naisena pitämäänsä ihmistä tällä tavalla? Minä olin varmaan kauhean näköinen, hikinen, likainen ja yltä päältä verestävillä naarmuilla. En varmaan ollut kovinkaan haluttavan näköinen.

Jos toisaalta en ole haluttava, mitä ihmettä minulla voisi sitten olla mitä tuo omituinen mies minulta haluaisi? Jos minulla ei ole mitään mitä Hän haluaisi, mitä minä voisin ”kaupata” Hänelle vapauteni vastineeksi? Hän sanoi minua hulluksi, joka kerjäsi tätä, no niinhän minä tietysti olin. Ei kai Hän pitänyt minua liian hulluna, ei kai tämä leikki karkaa jo alkuunsa käsistä?

Minusta tuntui, että minulla olisi hyvin aikaa pohtia sitä tässä notkelmassa aikaa viettäessäni.

Osa 10 Määränpää

Pääsimme aivan pian vaaran laelle. Ei sieltä juuri näköaloja ollut, sillä massiivinen kuusimetsä kruunasi kapuamamme mäen laen. Maassa oli paljon havupuista katkenneita oksia. Kuivat ja terävät oksat viilsivät jalkojani paljon pahemmin kuin ne pienet kivet alkumatkasta olivat tehneet. Luulin jalkojani karaistuneeksi, mutta eivät nekään näköjään mitä tahansa kivutta sietäneet.

Minua suututti edelleenkin pakaroilla tuntuva kirpeä kirvely siitä piiskan lyönnistä. Jos sen tarkoitus oli alistaa minua, se taisi toimia juuri toisin päin. Kirvely oikein kannusti minua yrittämään parhaani ja puremaan hammasta suoriutuessani sellaisestakin, mihin tuo sadisti ei olettaisi minun kykenevän.

Jumalauta, minun jalkojani poltti! Jalkapohjathan olivat olleet turrat jo ensimmäisen 200 metrin jälkeen, mutta nyt säärenikin olivat oksien naarmuille repimät. Voi jos saisi kätensä vapaaksi ja voisin tarttua tuohon kaulassa olevaan ketjuun hidastaakseeni tapahtumia. Tekisi sitä paitsi mieleni raapia sääriäni.

Ei, mutta matkammehan näytti helpottuvan! Lähdimme laskeutumaan äsken nousemamme vaaran vastakkaista rinnettä ja polkukin oli hyvä. Kyllä minä tällaisella polulla avojaloin kävelen. Vaaran laella oli alkanut tuulemaankin ja se alkoi tehokkaasti haihduttaa hikeä iholtani pois. Olin otaksunut, että riimu kaulassani alkaisi hiertää ensimmäisenä, mutta nyt alkoivat käsiraudat tuntua todella inhottavilta. Aina jokin kulma painoi jonnekin ranteeni luihin ja oikein tunsin kuinka rauta syöpyi syvemmälle ihooni. Minä olin ajatellut näitä fantasiassani tuntikausiksi ja nyt vajaat puolituntia vangitsemiseni jälkeen alkoi tuntua hankalalta. Oivoi!

Laskeuduimme vauhdikkaasti rinnettä alas, eikä minulla ollut vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Lönkötin helpohkosti kahleet kilisten ja rinnat hölskyen tuon ilkeän miehen selkää tuijottaen. Juuri ennen mäen loppua Hän kääntyi. Poistuimme polulta viereiseen lepikkoon. Varvut ja risut alkoivat taas raastaa jalkojani. Tuo tuska oli kuitenkin vain hetkellinen. Lepikko oli vain kapea kaistale ja sitten laskeuduimme suomalaisen luonnon perusmaastoon, suolle.

Suo ei ollut suuri, sen takana näkyi mäntymetsää muutaman sadan metrin päässä. Tavallinen aukea suo, vieläpä ojittamaton, mikä lienee nykyisin harvinaista. Hän lähti reippaasti tarpomaan hetteikköön, minä tietenkin seurasin riimun jatkona perässä. Mikäpä se Hänen oli suolla kävellessä pitkävartiset kumisaappaat jalassa. Minulla puolestani paljaat jalat upposivat suohon puolisääreen ja jääkylmä suovesi kirveli naarmuuntuneilla säärilläni ja pohkeillani. Mitähän iilimatoja tuosta suomudasta minuun tarttuukaan?

Onneksi tuo suo-osuus matkasta oli sitten varsin lyhyt. Jalkani olivat aivan mudassa lähes polviin saakka. Suon laidassa tulikin sitten ongelma, joka taisi jopa Hänelle olla hieman odottamaton este. Vastaamme tuli näet melkoisen syvä oja pehmeine penkereineen. Hän mietti reunalla hetken ja loikkasi sitten kevyesti sinänsä kapean ojan toiselle puolelle. Minä jäin katselemaan vastareunalle ketjun yhdistäessä meitä ojan yli. Katsoin Häntä epäuskoisena ja sanoin, –Et kai luule, että voin kädet selän takana hypätä yhtään minnekään?

Hän ei puhunut edelleenkään mitään. Olin kuin esteellä kieltäytyvä ratsu ja vastustelin edessä avautuvan ojan edessä. Hän veti minua riimustani kasvavalla voimalla itseään kohti ja ymmärsin, ellen kohta tee päätöstä matkan jatkamisesta kaatuisin naamalleni ojan pohjalle. Hän sanoi rauhallisesti, –Tule, tule! Kyllä minä autan.

En missään tapauksessa voisi kädet selän taakse kahlittuina hypätä lähellekään samanlaista loikkaa ojan yli kuin Hän oli tehnyt, joten ainoa vaihtoehtoni oli astua alas ojan pohjalle.

Astuin jyrkälle penkereelle kahleeni vetämänä ja putosin osin takapuoleni varassa suo-ojan mutaiselle pohjalle. Ojassa oli vettä vain ehkä 40 cm, mutta se oli niin kylmää, että se sai minut haukkomaan henkeäni. Putosin istualleni kapeaan kaivantoon ja ojan vesi kulki jalkaterieni ja alapääni yli kylmettäen minua tavalla, joka pisteli kuin pienet neulanterävät jääpuikot.

Pudottuani aloin välittömästi tehdä kaikkeni, että pääsisin takaisin jaloilleni, sillä vesi oli suorastaan polttavan kylmää. Alusta oli kuitenkin hyvin pehmeä, ja joka kerta ponnistaessani tunsin uppoavani syvemmälle hetteisen ojan pohjalle. En tietenkään voinut auttaa käsilläni ollenkaan, joten tajusin äkkiä olevani kuin kilpikonna selällään ja pystyväni vain pikkuisen nytkyttämään tukalassa asennossani.

Hän päätti sitten auttaa minua, mutta apu ei tietysti ollut miellyttävää: Hän tuli aivan ojan partaalle ja alkoi kiskoa minua suoraan ylöspäin riimustani, ja niin kaulani varassa ponnistaen pääsin pikku hiljaa jaloilleni. Olin kuin ojaan uponnut nauta, jota kaulasta vetäen vedetään kuiville. Tunsin todellakin itseni ojasta vedettäväksi naudaksi, sillä en kyennyt itse juurikaan auttamaan ojasta nostoani, vähän vain voin potkia jaloillani vauhtia, mutta yllättäen kaulani kesti tuon vedon.

Kaaduin lopulta mahalleni vastapäistä penkerettä vasten. Vastassani oli muutama pieni puun juurakko, jotka sattuivat terävästi rintoihini, mutta eipä minulla ollut juuri mahdollisuuksia suojautua. Edelleen minua vedettiin voimakkaasti kaulani ketjusta ja samalla hän tarttui hiuksiini tiukasti ja veti minut ylös ojasta ketjusta ja hiuksista kiskoen.

Lopulta makasin kyljelläni ojan penkereen suomättäillä. Huohotin äskeisten turhien nousuyritysteni uuvuttamana. Olin yltä päätä mudassa, tunsin kuinka alapäänikin oli jossakin mönjässä. Olin naarmuuntunut ja joka paikkaa kirveli kylmä suovesi. Lisäksi olin märkä ja minua palelsi aivan valtavasti. Pelkäsin Hänen kohta lyövän minua taas sillä hirveällä piiskalla, mutta nyt en hetkeen kerta kaikkiaan jaksaisi nousta ylös. Läähätin ja odotin silmät kiinni, milloin polttava piiskan isku osuisi iholleni.

Yllätyksekseni Hän vain odotti, kunnes sain hengitykseni tasaantumaan. Aloin kömpelösti nousta polvilleni, ranteitani pakotti käsirautojen ahdistava puristus. Vilkaisin Häntä kasvoihin, ja Hän katsoi minua mielestäni vähän säälienkin. Hän nykäisi kevyesti ketjustani ja sanoi rauhallisesti,
–Jaksatko jo jatkaa, ei olisi pitkä matka enää?”

En vastannut mitään, vaan kömmin vaivalloisesti jaloilleni ja annoin ymmärtää olevani valmis matkan jatkumiseen. Minä suoritan kunnialla tämän pelin kun olen tätä kerjännyt ja tähän vapaaehtoisesti ryhtynyt! Purin hammasta ja mietin, –Perkele, minua ei saa lannistumaan mudassa ryvettämisellä!

Lähdimme kävelemään varsin rauhallisesti pientä polkua joka kulki suon reunassa pajujen välissä. Lakat alkoivat juuri kukkia ja suon mukava tuoksu tulvehti joka paikassa. Jos jostakin saisi hajuvettä: ”Helteinen suomalainen suo”, minä ostaisin sitä välittömästi.

Minä toisaalta en ollut mukavan näköinen. Vasta hetken käveltyäni tajusin vilkaista alas itseäni ja näin, kuinka olin varpaista rintoihin saakka kuivuvan mutapanssarin peittämä, joka tosin kuivuessaan karisi kävellessäni pikkuhiljaa yltäni. Yhtäkaikki, olin aika saastaisen näköinen. Edelleen minua kutitti joka paikasta ja ehkä yksi epämiellyttävimmistä asioista oli se tosiasia, että alastomana myös alapääni oli ties minkä orgaanisen töhnän peittämä jossa saattoi olla vaikka mitä ötököitä. Yllättävää oli tosin se, että en toisaalta tuntenut missään pienten jalkojen tepastelua vartalollani.

Kävelimme polkua pitkin, suokin loppui ajallaan. Tulimme siistiin mäntyä kasvavaan talousmetsään ja ympärillämme alkoi näkyä siellä täällä jääkauden halkomia kallioita. Ajoittain polku laskeutui pieniin suopainanteisiin, joiden varsia koristivat kauniit, hoikat koivut. Kosteimpiin paikkoihin oli joku laittanut puita kävelyn helpottamiseksi.

Matkanteko oli nyt helppoa, ainakin jos muistin verrata sitä hetki sitten tapahtuneisiin ongelmiin. Kävellessä kylmyys helpotti nopeasti, mutta Hän ei kuitenkaan kiskonut minua perässään niin nopeasti, että joutuisin huohottamaan huonoa kuntoani. Mielialani parani joka askeleella, mikä oli tietysti kummallista, sillä alastomana vankina kävely ei missään olosuhteissa ole mukavaa, mutta näin äkkiä taisin jo oppia vertaamaan nykyistä helpompaa olotilaani hetki sitten kärsimääni piinaan.

Reittimme oli hetken aikaa noussut loivasti pientä vaaran kylkeä, kunnes käännyimme jyrkästi alas laskevalle rinteelle pois äsken kulkemaltamme polulta. Karkea jäkälikkö ja risukko käpyineen, tuntui taas inhottavalta alastomilla jalkapohjillani, mutta toisaalta tajusin paikkojeni turtuvan koko ajan tähän tylyyn kohteluun, joten en enää kauhistellut tuntemuksiani. Hän veti minua alas pitkin vaaran kylkeä, oikealla puolellamme alkoi kohota komea kallioseinä. Laskeuduimme pieneen notkelmaan kallion juurelle kauniiden koivujen katveeseen.

Hän laski koko kahlitsemiseni ajan kädessään pitämänsä riimun pään maahan ja sanoi minulle iloisesti hymyillen, –Olemme perillä! Haluatko polttaa tupakkaa?

Osa 9 Piiskan kannustus

Hän lähti raahaamaan minua kaulastani perässään kohti avointa hakkuuaukeaa ja minä kompuroin perässä yrittäen saada tasapainoni takaisin alkunykäisyn jälkeen. Vilkaisin haikeana taakse jäävää autoani jossa olivat vaatteeni, lompakkoni, henkilöpaperini ja koko tähänastinen identiteettini sekä vapauteni. Siltä minusta ainakin sillä hetkellä tuntui. Auto tavaroineen edusti nyt kaikkea normaalia elämääni ja tulevaisuus oli edessäni jossakin tuolla paahteisella hakkuuaukealla.

Kivien välistä lähti metsätraktorin joskus maahan kaivamat urat. Hän alkoi käyttää toista uraa polkuna ja marssimme rivakkaa tahtia eteenpäin. Uran pohjalla oli hiekkamaata, eikä siinä sinänsä olisi ollut paha kävellä avojaloinkaan, ellei siinä koko ajan olisi ollut oksia ja risuja, joita yritin ehtiä väistelemään. En tietenkään aina onnistunut siinä kiireessä ja aika ajoin jokin oksa tökkäsi todella imelästi jalkapohjaani.

En kuitenkaan uikahtanutkaan, sillä en minä nyt niin heikkoa tekoa ole, että tästä lannistuisin. Purin hammasta ja hoin itselleni vain, että tämä nyt on se minun fantasiani ja nyt vaan on kestettävä. Itsehän tätä kerjäsin.

Ylitimme kumpuilevan hakatun ja raiskatun maaston. Emme olleet liikkeellä varmaan kuin viisi minuuttia ja jo nyt jalkapohjani tuntuivat menneet turraksi kaikesta siitä oksien päälle kävelystä. Pari paarmaa pörräsi ympärilläni, mutta se hyvä puoli vauhdikkaasta kävelystämme oli, etteivät ne päässeet istahtamaan iholleni. Näin meidän pian saapuvan sankan kuusimetsän reunaan. Astuimme suurten kuusten oksien muodostamaan matalaan katedraaliin.

Kuusien tumman vihreät oksat loivat pienelle polulle mukavasti varjoa. Hiukseni alkoivat olla jo hiestä märät ja kun katsoin itseäni alaspäin, ihoni kiilteli märkänä. Polulla oli paljon parempi kävellä, ainoastaan neulaset pistelivät vielä hieman, mutta se oli pientä äskeisten oksien rinnalla. Polkaisin johonkin pehmeään, joka pursusi varpaitteni välistä. En tiennyt oliko se mätä sieni vai jonkin eläimen uloste. Ei kai heinäkuussa ole mätiä sieniä? Minulla ei ollut aikaa katsoa, sillä ketju kaulassani johti minua kuusikkopolkua eteenpäin.

Polku oli sinänsä helppo kävellä, ja ääneti kuljimme peräkkäin. Edellä jäntevä ja ruskea mies raahaten ketjussa perässään alastonta valkoista elintason pehmentämää naista. Hänen vauhtinsa oli liikaa minulle. En kai minä punaviiniä kittaava juustopöytien rehevöittämä ihminen jaksa kulkea Hänen, treenatun ihmisen, mukana.

Yritin kuitenkin parhaani. Polku alkoi vähitellen nousta jotakin, aivan liian korkean, vaaran rinnettä ylös. Maapohja oli sinänsä paljainkin jaloin aivan kelvollista käveltäväksi, mutta nousu alkoi saada minut puuskuttamaan. Tunsin kuinka valuin hikeä joka paikasta. Pian jouduin räpyttelemään silmiäni, sillä hiki alkoi otsaltani valua ärsyttävästi kasvoilleni. Yritin nostaa nenää taivasta kohden valumisen estämiseksi, vaikkei se kaiketi ”orjalle” sopisikaan. Hän ei ollut asiasta kiinnostunut.

Kohta polku kaartoi pienen notkon kautta jyrkän nousun juureen. Olimme menossa ilmeisesti jonkin vaaran laelle. Vauhtimme ei muuttunut ja yritin urheasti seurata vangitsijaani. Rinne jyrkkeni ja jyrkkeni, kunnes puolivälissä minun oli pakko yrittää vetää henkeä. Keuhkoni huusivat lisää happea ja olin yltä päätä hiestä märkä. Ei minuun ollut tämä matka juuri ylivoimaisesti sattunut, mutta en ollut olettanut, että tästä tulisi joku ”naisten kymppi” käsiraudoissa. Yritin pitää pientä taukoa rinteen puolivälissä vetääkseni henkeä ja hidastin, jolloin Hän samalla veti ketjustani rajusti eteenpäin. Kun käteni olivat selkäni takana, ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia säilyttää tasapainoani.

Kaaduin suoraan kasvoilleni polun vieressä olevaan mättäikköön onnistuen väistämään kannon johon olin vähällä törmätä. Jäin huohottamaan siihen ja otaksuin Hänen varmaan nyt säikähtäneen rääkkinsä minulle aiheuttamaa vahinkoa. Minähän olisin voinut osua tuohon kantoon ja se olisi saattanut aiheuttaa pahojakin vammoja. Ehdin läähättää paikallani ehkä 20 sekuntia, kun kuulin sivalluksen äänen ja heti perään tunsin pakaroillani räjähtävän poltteen.

Tuli iski ensin yläpuolella olevaan vasempaan pakaraani ja levisi siitä välittömästi oikean pakaran puolelle. Aivan kuin veitsi olisi leikannut poikki takamukseni. Vaistomaisesti aloin kiemurrella kahleissani siellä mättäiköissä mustikan varpujen seassa. Iskun polte tuli salaman nopeasti, mutta jäi kirvelemään pakaroilleni polttaen kuin kuuma rauta pitkäksi aikaa. Pakaroitani poltti, enkä voinut tehdä mitään hillitäkseni sitä tulta. Kiemurtelin tuskissani kaiketi pari minuuttia kunnes oloni alkoi olla siedettävä.

Susanna tutustui piiskaan.

Kyynelehdin hetken, mutta en kuitenkaan juuri äännellyt kivun vuoksi, se ei kuulu tapoihini. Ehkä vikisin tukahtuneesti hieman, mutta sille en voinut mitään. Olin juuri ärähtämässä jotakin omasta syyttömyydestäni kaatumiseeni, kun huomasin Hänen kohottavan piiskaansa uuteen lyöntiin. En olisi uskonut kuinka ripeästi piiskan motivoimana sitten pääsin jaloilleni käsiraudoista huolimatta. Haukoin henkeäni hetken piiskan lyönti yhä pakaroillani poltellen.

Hän katsoi minua kysyvästi ja nykäisi vaativasti riimustani. Aluksi aioin protestoida, mutta tajusin kyllä tämän kuuluvaan peliimme ja huokaisten aloin jatkaa matkaa vangitsijani perässä. Päätin olla jatkossa huolellisempi, enkä tulisi antamaan aihetta siihen, että ainakaan syystä minua piiskalla lyötäisiin. Emme kumpikaan puhuneet mitään. Sanaton viestintä oli toiminut tehokkaasti.

Jatkoimme matkaa, mutta huomasin kyllä, että vauhtimme oli nyt hitaampi. Hengästyin toki edelleenkin ja hikoilin järjettömästi, mutta nyt en ollut jatkuvasti tukahtumassa kaulassani olevaan kahleeseen ja jaksoin jotakuinkin pysyä Hänen tahdissaan mukana.

Piiskan kuva, lähde stock.xchng