Etusivu

Tämä kirjoitelmani pitää sisällään sadomasokistista erotiikkaa ja tarkkoja kuvauksia toteutuksesta.

Tässä tarinassa ei edes mielikuvituksessa vahingoiteta ketään oikeasti, mutta jotkin kohtaukset voivat olla melko raakoja sellaisiin kuvauksiin tottumattomalle.

Jos koet, että tämä ei ole se Sinun pala erotiikan piiraasta, ole hyvä ja jätä tarinani lukematta.

En tahdo tietämättäni pahoittaa kenenkään mieltä.

Tarkoitukseni oli, että tämä tekstimateriaali olisi ollut runkona laajemman tuotoksen toteutukseen, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että tämä jäisi vain demagnetoitumaan kiintolevylleni, joten ajattelin julkaista koko roskan. Kirjoitustyöni jatkuu hiljakseen edelleen.

Jos haluat mukaan seuraamaan pitkää tarinaa, tervetuloa mukaan! Tätä juttua riittää varmaan seuraavalle vuosikymmenelle saakka.

Toivon palautetta ja toivon sen olevan asiallista, kritiikkiä saa toki esittää.

Kaunista kesää kaikille lukijoille

Susanna

Osa 27 Herääminen

Maiskuttelin suutani. Kieli tuntui takertuvan kitalakeeni. Pissitti aivan kauheasti. En kuitenkaan haluaisi herätä, olen niin väsynyt. Tahtoisin vain nukkua ja nukkua. Oikea käteni oli aivan puuduksissa, kylkeä olisi käännettävä. Lähdin laiskasti kääntymään, kun tunsin käsieni liikkeen pysähtyvän johonkin. Oliko se jotenkin peiton alla?

Vetäisin kättäni vihaisesti uudestaan. Ei auta, oikea käteni takertui johonkin. Aloin laiskasti avata silmiäni. Tunsin karhean peitteen alavartaloni päällä. Tyynyäkään ei ollut missään.

Räpyttelin silmiäni hetken, ympärilläni oli todella hämärää, eikö aurinko ollut vielä noussut? Maiskuttelin taas kuivaa suutani, kun todellisuus alkoi hiipiä tajuntaani. En ollutkaan omassa sängyssäni pieni koirani jalkojani lämmittäen. Kun käänsin päätäni, tunsin kurkunpäätäni painavan esineen. Heilautin päätäni siirtääkseni silmille laskeutuvan hiussuortuvan. Kuulin vaimean kilahduksen leukani alta.

Silmäni rävähtivät auki. Ei jumalauta, en ole enää unessa! Minä olen vankina jossakin sellissä haisevien riepujen välissä. Yritin uudestaan liikuttaa käsiäni, mutta totesin, etten saa siirrettyä käsiäni vatsapuolelleni ja jos yritän siirtää niitä selkäni takana alemmas, jokin kytkee ne kaulaani ja kurkkuani kuristaa.

Aloin herätä kunnolla. Viime yön tapahtumat risteilivät sekavina mielessäni. Minusta tuntui, etten ehkä muistanutkaan ihan kaikkea, mitä minulle oli tapahtunut. Olinko kuvitellut osan, oliko jokin unta? Olinko ollut humalassa? No ei minulla, janosta huolimatta, kuitenkaan krapula tuntunut olevan.

Käänsin katsettani likaisesta patjastani ylöspäin. Nähtävää ei ollut paljon. Minua ympäröi suurista, karkeista, harmaista tiilistä tehty koppi. Laipio näytti betonilta, siinä näkyi vieläkin muotin lautojen jäljet. Makuupaikkani kohdalla ylhäällä laipionrajassa näytti olevan jokin syvä rako, josta selliini tuli pientä valon kajoa. Itse ikkunaa ei näkynyt, seinät olivat ilmeisesti todella paksut. Vastapäisellä seinällä oli tumman harmaa metallipintainen ovi. Se oli lähes sileä, ei ovenkahvaa tai avaimenreikää. Vain karmista pilkistävät moninkertaiset saranat.

Punnersin itseni vaivalloisesti polvilleni. Katseeni osui jostakin kaulastani lähtevään raskaaseen riimuun. Se oli se sama ketju, josta olin ollut silloin joskus puuhun kytkettynä. Riimua ei ollut vaihdettu. Riimu kulki ehkä vajaat pari kertaa oman pituuteni verran tiiliseinään, jossa oli yksinkertainen lenkki ja ketju siinä raskaalla riippulukolla kiinni.

Lattia oli melko sileä, tumman harmaaksi maalattu. Hieman liukas, pensselin jäljet näkyivät vieläkin. Lattia ei ollut kulunut, se oli kuin vasta maalattu. Tätä huonetta ei ole paljon käytetty.

”Huonetta”! Mikä huone tämä on? Tämähän oli kuin putka, vankiselli? Tai luullakseni Suomessa ei saa vankeja tällaisissa tiloissa pitää, vaan eiköhän heillä liene kodikkaammat sellit asua? En tosin ole koskaan oikeassa vankisellissä käynyt, mutta eivätköhän siellä olot liene inhimillisemmät?

Katseeni osui nurkassa kyljellään makaavaan sankoon. Muistin, kuinka Isäntäni oli yöllä maininnut sangon olevan tarpeitani varten. No niin, nyt olisi kieltämättä ”tarpeita”, mutta ajatus pissiä tuohon sankoon ei tuntunut houkuttelevalta. Eipä tässä tosin vaihtoehtoja tainnut olla, sillä luonto kieltämättä kutsui toteuttamaan tarpeitani.

Eniten minua ihmetytti tämä hiljaisuus. Ei minkäänlaisia ääniä. Ei sähkölaitteiden hurinaa, ei kaukaisia elämän ääniä, tuntemattomia kolahduksia jostakin, vain oma hengitykseni, ähkäisyni ja ajoittainen ketjujen kilahtelu. Ympärilläni pieni nopeasti kaikuva koppi, sisällä vain minä, ajatukseni ja muovisanko. Ei mitään muuta.

Minä olin alasti, pienenä ja haavoittuvana. Olin arvoton. En ollut parempaa ansainnut. Tämä ei ollut enää fantasiaa, tämä oli totista totta, ja tiesin, kuinka tämä tulisi jatkumaan ja jatkumaan. Olisin vanki niin kauan kuin jotkut muut niin päättäisivät.

Ja pääsisinkö koskaan vapaaksi? Entinen elämä tuntui jo nyt uskomattoman kaukaiselta. Miltä tuntuisivat vaatteet ylläni ja keskustella tasaveroisesti kasvokkain jonkun vertaisensa ihmisen kanssa? Onko minun vertaistani ylipäätään olemassa? Onko näin alas vajonneita ihmisiä missään? Ehkä jossakin kolmannessa maailmassa, mutta he tuskin valitsivat osaansa, kuten minä hullu valitsin.

Ei auta, vaikka kuinka filosofisia pohdiskelisin, rakkoni ei anna armoa. Minun on pakko taas kerran nöyrtyä ja tyytyä tuohon sankoon. Enhän toki halua lattialle pissiä. Tiesin, mitä se tarkoittaa. Ei vessapaperia, ja vaikka olisikin, en kyllä pystyisi kahlehdituin käsin edes koskemaan jalkoväliini, sehän kahleitteni tarkoitus oli. Kyllä minä sen muistin.

Olisin varmaan kiihottunut taas kerran ajatuksistani, ellei rakkoni olisi niin täysi.

Huokaisin ja aloin polvillani köpöttää kohti sankoa.

Osa 26 Siunattu uni

Makasin kovalla lattialla. Oliko minut nyt jätetty tähän loppuyöksi? Mihin nuo miehet olivat menneet? Miksei Isäntäni voisi tulla luokseni ja osoittaa minua kohtaan vähän ystävällisyyttä, armeliaisuutta? Minä olen yrittänyt tehdä parhaani. En edes ärähtänyt tuolle hullulle Hanskille, olen minä ilmeisesti jotakin oppinut.

Olin ilmeisesti myös aivan järjettömän väsynyt. Aloin nyyhkyttää, tunsin kyynelten valuvan pitkin poskiani. Normaalisti en ole mikään itkupilli, mutta juuri nyt tilanteeni tuntui lohduttomalta. Vaikka kaikki kokemani onkin sopinut fantasioihini, tämä oli aivan mielettömän raskasta, ehkä liiankin raskasta. En ollut kokenut fyysisesti mitään ylivoimaisen hirveää, mutta tämä pelko ja epätietoisuus on ollut raskaampaa kuin fyysinen kipu.

Huoneessa kaikuivat niiskutukseni ja nyyhkytykseni. Kuulin oven kauempana kolahtavan. Yritin lakata nyyhkimästä, mutta en kyennyt sille mitään, että kyyneleeni alkoivat valua entistä vuolaammin.

Kuulin lähestyvät askeleet. En välittänyt paskan vertaa kuka sieltä tulisi. Aivan sama vaikka tappaisi, minua väsyttää nyt niin paljon, etten jaksa huolestua. Raiskatkoot, lyökööt, minä makaan nyt vain tässä passiivisena.

Hän kyykistyi vierelleni, tunsin sivelyn poskillani, Isäntäni. Hän kuivasi sormillaan kyyneleitäni. – Otetaas tämä pois. Hän alkoi irrottaa pääni ympäri kulkevaa teippiä. – Tuo Hanski on pohjimmiltaan tosi ujo kaveri. Hänen takiaan tämä teippi tässä oli. Nyt se joutaa pois.

Teippi oli tietenkin tarttunut hiuksiini tiukasti. Se irtosi risahdellen repien hiuksiani juuriltaan. En juurikaan välittänyt kivusta, en siitä, millaisia tukkoja hiuksiani teipin mukaan lähtisi. Lopulta teippi kuitenkin irtosi ja viimeisenä Hän poisti teipin silmieni päältä ja irrotti luomiani peittävän lapun.

Räpyttelin silmiäni hetken. Avasin silmäni, eikä näkymä juuri muuttunut. Olin lähes pimeässä huoneessa, jota valaisi ainoastaan avoimesta ovesta käytävältä loistava himmeä hehkulampun valo. Katselin ympärilleni, en yllättynyt näkemästäni. Olin karussa sellissä, jonka seinät olivat suuria harmaita tiiliä ja lattia betonia. Selli oli minua ja kahleitani lukuun ottamatta tyhjä. Minä olin ainoa kalustus.

Isäntäni nousi viereltäni ja haki käytävästä patjan ja viltin. Lisäksi hän toi sangon, jonka Hän asetti oven vastapäiseen nurkkaan.

– Tässä on sinulle makuusija ja tuo sanko on tarpeitasi varten. Puhuessaan Hän asetti patjan seinän viereen ja heitti viltin sen päälle mytyksi.

Hän kyykistyi taas viereeni ja tuijotti silmiäni. – Nyt minä alan nähdä katseessasi sitä jotakin, mitä minä siellä haluan nähdä, Hän sanoi hiljaa ja hymyili.

– Mitä se on? Mitä näet? Uskaltauduin kuiskaamaan ja tuijotin takaisin, vaikken juuri erottanut Hänen silmiään varjojen katveesta.

– Minä näen, että sinä alat olla valmis oppimaan. Oppimaan paikkasi, kuten sovimme sinun vielä tekevän.

Hän auttoi minut lattialta seisomaan, siirtyi seinään kiinnitetyn renkaan luokse, johon kaulariimuni oli kytketty ja avasi lukon taskustaan kaivamallaan avaimella. Hetken uskalsin jo toivoa pääseväni kahleista irti, mutta toiveeni oli turha. Isäntäni vain jatkoi Hanskin lyhyelle kytkemää riimua ja kiinnitti ketjun takaisin seinään. Nyt liekani oli pitempi, ehkä 2,5 metriä entisen 1,5 metrin sijaan.

– No niin. Nyt riimu yltää tuohon patjalle. Käyhän nukkumaan, huomenna on rankka päivä. Aloitetaan koulutus ihan tosissaan. Hän sanoi ohjaten minut kyynärpäästäni patjalle.

Polvistuin alas Hänen eteensä. Patja polvieni alla tuntui suorastaan ylellisyydeltä kovan betonilattian jälkeen. – Etkö voisi ottaa näitä kahleita käsistäni pois. En tiedä pystynkö nukkumaan nämä kiinni minussa? Kysyin niin varovaisella ja nöyrällä äänellä kuin osasin.

Hän kumartui puoleeni ja silitti taas poskeani ja sanoi, – Sitten kun sinuun luotetaan enemmän, voit saada vähän vapauksiakin. Nyt ei ole vielä niiden aika.

Hän tarttui niskavilloihini napakasti ja suuteli minua kuumasti. Minä vastasin innokkaasti, suorastaan imin ilmaa Hänen suustaan sisääni. Kuvittelinko, että saisin sieltä voimaa kestää tämän kaiken? Roikuin Hänessä huulillani, voi kuinka olisin halunnut kietoa käteni Hänen ympärilleen. Olisin halunnut syleillä Häntä lujasti, olisin itse tahtonut tulla lujasti halatuksi ja rutistetuksi. Tiedostamatta työnsin lantiotani Häneen päin, saisinpa tuntea Hänen lantionsa omaani vasten.

Hän irrottautui minusta ja nousi ylös. – Hyvää yötä, huomenna nähdään, Hän kuiskasi ja sipaisi sormellaan nenänvarttani. Sitten Hän käänsi selkänsä ja poistui. Mennessään Hän sulki sellini oven ja kuulin pari raskasta kolahdusta jykevän oven takaa. Ovessa oli ilmeisesti melkoiset salvat.

Selli muuttui hetkessä lähes täydellisen pimeäksi. Ei kuitenkaan aivan. Jossakin katon rajassa oli ilmeisesti pienen pieni ikkuna, josta hohti hyvin himmeää kesäyön valoa selliini. Ei se valaissut itse tilaa ollenkaan, näkyi vain itsessään valjuna loisteena jostakin katon rajasta.

Asetuin patjalla makaamaan ja asettelin kahlehdituin käsin vilttiä jotenkin päälleni, vaikka ei minulla ollut ollenkaan kylmä. Tyyny olisi ollut mukava, mutta sitä minulle ei oltu suotu. Patja haisi hieman homeelle ja lialle, ei se ollut kovinkaan paksu. Viltti taas oli karkea ja haisi puolestaan pölylle ja tunkkaiselle, mikä lie vanha loimi? En ilmeisesti ollut saanut vuodevaatteikseni aivan talon parhaita tekstiilejä?

Suljin silmäni ja päätin yrittää nukkua, ei täällä muutenkaan aikani kuluisi ja todellakin minä tarvitsin nyt unta. Ajatukseni olivat juuri sillä hetkellä sekavat. Tuo mies oli vanginnut minut julmasti ja Hän oli antanut tuon gorillan raiskata minut. Hän oli muuttanut suunnitelmiamme ja tehnyt vankeudestani mahdollisesti piinaavan pitkän. Silti minä olin ihastunut Hänen määrätietoisuuteensa ja janosin Hänen hellyyden osoituksiaan. Jos Hän olisi minut äsken nainut, en olisi kokenut sitä raiskaukseksi ollenkaan.

Ajatukseni poukkoilivat päivän tapahtumissa. Konkreettisimmin minua muistutti kokemuksistani reisilleni vieläkin hiljakseen valuva neste ja haju, joka minua ympäröi. Toivottavasti minut päästetään aamulla pesulle, minä alan olla varmasti jo aika vastenmielisen näköinen ja hajuinen.

Ajatukseni risteilivät ja niihin alkoi sekoittua unimaisia tapahtumia. Näin kasvoja, tunsin kahleita, haistoin outoja hajuja joita en ennen ollut haistanut. Hyttysten ininä kaikui korvissani, tuuli puhalsi puiden latvoissa.

Vajosin uupuneena lopulta levottomaan uneen.

Osa 25 Käytettävänä

Asentoni ei ollut kaiketi Hanskin mielestä kyllin tarjoava, sillä yllättäen hän tunki jalkateränsä jalkoväliini ja potkaisi kengällään molempiin sisäreisiini. – Levitä se tavaras kunnolla!

Levitin reisiäni niin paljon kuin pystyin. En minä mikään voimistelija ole, enkä taivu spagaattiin.

Tapahtumaa ei voine kuvata eroottiseksi tai helläksi. Tunsin kuinka mies takanani alkoi asetella elintään tunkeutua sisälleni. Hän taisi olla niin kiihottunut tilanteesta, että aikansa sähläsi, eikä meinannut osua millään maaliinsa. Hän kuului ähkivän turhautuneena. – Perkele kun sun tavaras on matalalla!

Lopulta tunsin kuitenkin ventovieraan peniksen liukuvan sisääni. En ole asiantuntija, mutta ei se nyt suurelta tuntunut, ihan normaalilta kai.

Yllätyin, että vaikken ollut juuri nyt mielestäni erityisen kiihottunut, hän työntyi sisääni vaivattomasti. Ilmeisesti olen kaikkien omituisten tapahtumien johdosta koko ajan hieman kostea, eikä sisään työntyminen tuntunut kipeältä, kuten olin ounastellut.

Hanski aloitti yksitoikkoisen rynkytyksen, enkä nyt voinut valittaa, että se olisi tuntunut varsinaisesti pahalta. Olin jopa yllättävän tunteeton tosiasialle, että minua parhaillaan raiskataan. Olin ehkä henkisesti valmistautunut tähän tapahtumaan niin huolellisesti.

Hanski murahteli hiljaa joka työnnöllä. Välillä hän puristi pakaroistani niin kovaa, että minuun sattui. Hän tyrkki todella lujaa, välillä niin lujaa, että suorastaan luisuin lattialla eteenpäin hänen voimakkaiden työntöjensä seurauksena. Meidän fyysinen kokoeromme oli ilmeisesti melkoinen. Hänen henkisestä suuruudestaan en sitten olisi ihan niin vakuuttunut.

Painoin päätäni lujemmin lattiaan ja otin toisella kädelläni tukea sen minkä kahleiltani ylsin. Ajatukseni harhailivat, olin kuin unessa. Oliko tämä edes totta? En tiennyt missä olin. Olin alastomana kahleissa, silmät sidottuina jossakin betonibunkkerissa, perse pystyssä samalla kun täysin tuntematon mies käytti minua välineenä masturboimiseensa

Tuon ajatuksen kiertäessä kehää pääni sisällä, tajusin, että se kiihotti minua aivan älyttömästi. Minua ei kiihottanut penis sisälläni, ei stimulaatio alapäässäni, vaan omat mustan synkeät ajatukseni saivat aikaan jonkinlaisen endorfiinipurskeen elimistööni. Halusin alistua vielä enemmän, halusin tulla otetuksi vielä rajummin.

Tarjosin takamustani yhä voimakkaammin naida. Suorastaan tyrkytin sitä. Halusin, vaadin kovempaa. En välittänyt, vaikka kuulin miehen naurahtavan takanani. Hän oli huomannut kiimani, mutta ei varmasti tiennyt todellista syytä siihen. En piitannut, kuinka tein itsestäni hetkeksi täysin kiimaisen ja mieltä vailla olevan lutkan, seksimaanikon. Minä halusin nyt perkele ja kovaa! Hanskin sanoin: Tämä nauta halusi nyt sonnin, joka astuu sen niin että tuntuu!

Suustani tuli pientä tahdotonta vikinää. En ole koskaan ollut erityisen kova ääninen naintikumppani, orgasminikin ovat varsin hiljaisia. Nyt minusta tuntui siltä, että kohta minun olisi pakko huutaa. Ei jumalauta kun minä haluan lisää, vielä kovempaa. Aivan kuin pitkin päivää jatkunut kiihotus olisi tehnyt minusta turran, tiesin orgasmini olevan aivan kulman takana, mutta jotenkin se antoi odottaa itseään. Eikö tuo perkeleen pökkelö osaa edes naida minua kunnolla?

Hanski alkoi puristaa minua vyötäröstäni niin, että minusta tuntui, että katkean. Kohta hänen sormensa uppoaisivat kyljistäni sisään. Hän pysäytti liikkeensä ja alkoi karjua, –Rrrrr, perrrrkele!.

Tunsin kuuman tunteen sisälläni. Minulta loksahti suu auki! Ei jumalauta, se laukesi sisääni! Vastahan se aloitti! Tunsin kuinka hänen elimensä liukui sisältäni ulos. Juuri sillä hetkellä, kun penis tuli ulos minusta, huuliltani pääsi pieni turhautumisen parahdus.

– Nyt sai lehmänvittu kerrankin kunnollista kyrpää! Kylläpä teki hyvää. Hanski murisi ja läimäytti avokämmenellä pakaroilleni.

Minä huohotin tiheää, pinnallista läähätystä, aivan kuten ennen synnytysvalmennuksessa tehtiin. Ainoa ero tässä oli, että minä en yrittänyt nyt saada mitään jalkovälistäni ulos, yritin saada jotakin sisään. Tunsin pulssini häpyhuulillani, se oli nopea.

Mielessäni risteili noin viisikymmentä erilaista lausetta, jolla voisin juuri nyt loukata Hanskia verisesti. Hän ei vakuuttanut minua ”sonnin kyvyillään”. Jos nyt avaisin suuni ja sanoisin mielipiteeni hänen ultralyhyestä nainnistaan, onneksi ymmärsin olla ääneti. Minusta tuntui, että tuo mies saattaisi olla todella suuttuessaan vaarallinen. Olimme kahdestaan, mitä tahansa täällä tapahtuisi, se tuskin kuuluisi ulos. Hän saattaisi vaikka raivostuessaan tappaa minut.

Hanski tarttui hiuksiini, jo melko risaisessa kunnossa olevaan poninhäntääni ja räpläsi siellä jotakin. Äkkiä tajusin, se imbesilli kuivasi mulkkuaan minun hiuksiini. Ei helvetti! Yritin kammeta päätäni ylös lattiasta, mutta tunsin hänen siirtävän polvensa niskani päälle, joten pysyin tanakasti lattiassa. Poskeni painui kipeästi karkeaan betoniin, oma kulmahampaani painautui ylähuuleeni puristaen sen hampaani ja lattian väliin.

– No niin. Nyt on pesuhommatkin tehty. Puhtaus on puoli huoraa. Hanski nauraa röhötti vitsilleen. – Hyvää yötä, kauniita unia, oman kullin kuvia, Hanski jatkoi. Hän nousi ja poistui huoneesta. Huoneen ovi jäi auki, mutta kuulin, kuinka se ensimmäinen ovi, josta olimme tähän tilaan tulleet, kolahti kumeasti kiinni.

Huohotin vieläkin takamus pystyssä ja tasoittelin hengitystäni. Tänään ei näköjään ollut minun päiväni. Jo toisen kerran jouduin nielemään tämän armottoman turhautumisen tunteen. Ei tämä ole totta. Vaikka olin korostanut, että fantasiassani minun nautinnoilla ei ole merkitystä, oli tämä hieman liian epäreilua.

Laskeuduin vähitellen lattialle kyljelleni. Hengitykseni alkoi hiljalleen tasoittua, tuttu tylppä jomotus alamahallani oli taas ikävän todellisena läsnä. Voi kun Isäntäni tulisi ja ottaisi nämä kahleet käsistäni pois. Antaisi minun runkata, vaikka kuinka nöyryyttävästi hänen silmiensä edessä. Nyt olisin valmis kärsimään nöyryytyksen hinnan siitä ilosta, että saisin purkaa pois kaiken sen paineen, mikä minuun on päivän kokemusten myötä patoutunut.

Haistoin omista hiuksistani löyhkäävän siemennesteen ja hien hajun. Samalla tunsin, kuinka alapäästäni alkoi valua jäähtyvää nestettä reisilleni. Sieltä tulivat nyt ulos Hanskin miljoonat potentiaaliset jälkeläiset, heitä tuntui olevan paljon liikkeellä.

Hyi helvetti!

Osa 24 Kahleita, kahleita

Kuuntelin, hengitystäni lähes pidättäen. Olinko tosiaan yksin? En kuullut mitään. Ei ilmastoinnin suhinaa, ei sähkölaitteiden hurinaa, vain oma lievästi kiihtynyt hengitykseni. Jotenkin minusta tuntui, että huoneessa olisi lisäkseni joku muukin. Tarkkailiko joku minua jossakin nurkassa ääneti?

Kun olin aikani maannut kyljelläni korvat hörölläni, tulin siihen tulokseen, ettei huoneessa voinut olla muita kuin minä. Niin ääneti siellä ei voinut kukaan olla, etten olisi sitä kuullut.

Lähdin vaivalloisesti nousemaan kyljeltäni ylös. Ensin mahalleni, sitten siitä polvet vatsan alle ja kohta olin taas polvillani lattialla. Olemattomat vatsa- ja selkälihakseni olivat saaneet kädettömän vankeuteni aikana sellaista harjoitusta, jota ne tuskin olivat koko elämäni aikana saaneet.

Yritin selkeyttää ajatuksiani ja pohtia tämän hetkistä tilannettani. Olin lattialla polvillani kumarassa ja tuijotin sokein silmin silmäsiteeni tarjoamaan pimeyteen. Miksi minun piti vielä olla sokeana? Mitä minä en nyt sitten saa nähdä?

Ja voi herrajestas! Milloin minä saisin nämä käsiraudat irti itsestäni? En osannut enää edes laskea, kuinka monta tuntia minä olinkaan jo ollut kädet selkäni takana. Tunsin edelleen, kuinka kaulastani lähtevä riimu oli kiinni jossakin. Se roikkui minun ja kiinnityspaikkansa välissä ilmassa. Lähdin kulkemaan ketjuni osoittamaan suuntaan. Kuulin ketjun pian putoavan kilahtaen kovalle lattialle. Hiivin polvillani varovasti eteenpäin.

Olin sen verran etukumarassa, että pääni osui ensimmäisenä seinään, ei tosin kovasti, sillä en tosiaankaan edennyt vauhdikkaasti. Ketjuni oli täällä siis paljon lyhyemmällä kuin siellä metsässä oli ollut. En ollut edennyt varmasti kahta metriäkään, kun seinä jo tuli vastaani. Käännyin varovasti ympäri ja aloin tunnustella sormillani selkäni takana olevan seinän pintaa. Se oli rakennettu jonkinlaisista suurista tiilistä. Tunsin selvästi tiilien välissä kulkevat sileämmät saumat, itse seinä tuntui sormiini karkeapintaiselta.

Siirryin hieman sivuttain ja sormiini osui jotakin metallista. Se oli paksu metallinen rengas, joka oli kiinni seinässä. Kaulaani kulkeva riimu oli kiinnitetty siihen suurella riippulukolla. Tunnustelin kiinnitystä ja tajusin, että ketju jatkui lattialle vapaana runsaasti vielä riippulukon jälkeen. Se helvetin sika oli laittanut minut todella lyhyeen liekaan.

Tunnustelin vielä lisää, mutta tuota rengasta lukuun ottamatta sormiini ei osunut seinältä enää mitään. Siinä olivat virikkeeni.

Kökötin vain surkeana siinä kovalla lattialla polvillani. Lattia oli itse asiassa niin kova, että se sattui polviini, joten päätin käydä takaisin makuulleni. Ei täällä nyt ollut yhtään mitään millä voisin itseäni viihdyttää.

Laskeuduin takaisin kyljelleni. Asento ei vieläkään ollut mukava. Käännyin välillä vatsalleni, välillä toiselle kyljelleni, yritinpä taas välillä olla selällänikin, mutta se oli kaikkein epämiellyttävin asento kahlittujen käsieni jäädessä jälleen selän alle.

Lopulta minun oli noustava takaisin polvilleni, se oli kuitenkin siedettävin asento, sillä pystyin vaihtelemaan painoa polvelta toiselle helpottaen painetta lumpioissani ja säärissäni. Nousin välillä pystyynkin, mutta kaulariimuni oli niin lyhyt, että silloin minun oli seistävä lähes kasvot kiinni seinässä ja silloinkin riimu kiristi hieman. Tosin ei sillä luulisi olevan väliä, vaikka seisoisin nenä kiinni seinässä, enhän joka tapauksessa nähnyt mitään.

Yritin epätoivoissani hangata ohimoitani karkeaa seinää vasten saadakseni silmäsiteeni pois, mutta se oli vahvaa teippiä ja pyöritetty tiukasti pääni ympärille, joten en saanut kuin naarmuja poskeeni.

En seisonut pitkään, laskeuduin taas polvilleni. Vaikka täällä ei ollut hyttysiä, tuntui kuin jatkaisin samaa jumppaa hitaammalla tempolla kuin siellä koivun juurella. Ihoani kutitti muuten edelleen, vaikka hyönteisiä ei enää ollutkaan. Kymmenet, ehkä sadat hyttysen pistot kehollani muistuttivat jatkuvasti olemassa olostaan, mutta olin alkanut jo tottua siihen kutinaan. Ilmeisesti koko ruumiini alkoi olla jo hieman turtunut kaikkeen siihen epämukavuuteen, jota olin tänään kokenut.

Kolinaa oven takaa! Suoristin selkäni ja ehkä tiedostamattani yritin näyttää vahvalta. Rukoilin hiljaa mielessäni, että se olisi Isäntäni. Minusta alkoi tuntua siltä, että minä en nuku tänä yönä, sen verran intensiivisiksi tapahtumat olivat käyneet.

Kuulin oven avautuvan ja tunsin lattian rajassa viileämmän ilman kohtaavan pohkeeni ja reiteni. Kuulin kahdet askeleet ja yhden nenän niiskautuksen. Jommallakummalla oli nuha.

– Ota sinä nilkat, kuulin tutun äänen sanovan. Se oli, Luojan kiitos, Isäntäni.

En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta yhtäaikaisesti nilkkoihini ja ranteisiini tartuttiin. Tunnistin heti Hanskin valtavat kourat kehräsluitteni ympärillä. Tunsin kuinka jotakin kylmää ja kovaa asetettiin nilkkojeni ympärille, sama tapahtui ranteissani. Ei hyvänen aika, ei enää lisää kahleita! Enköhän minä tässä jo pysyisi? Minun piti oikein purra huultani, etten protestoisi. Hanskin kuullen en uskaltaisi enää puhua mitään.

Jonkinlaiset kahleet ne kuitenkin olivat. Selvästi raskaammat kuin kaulassa oleva riimuni, käsiraudoista puhumattakaan. Kuulin kireät naksahdukset, kun ne lukittiin jotenkin raajojeni ympärille. Tunsin kuinka kaulassa olevaan riimuuni tartuttiin. Kuulin naksahduksen ja ymmärsin, että kaulaani hiertänyt riimu avautui lukostaan. Kaulani oli vapaa ensimmäistä kertaa moneen tuntiin. Itse asiassa tuo lie ollut ensimmäinen lukko, mikä minusta oli koko päivänä irrotettu.

Iloni jäi kuitenkin hyvin lyhytaikaiseksi. Kaulani ympärille alettiin sovittaa uutta kahletta. Se ei ollut riimu, vaan ennemminkin jonkinlainen panta. Se ei kuitenkaan ollut kylmä ja kova, vaan tuntui pehmeähköltä ja viileältä kuumaa ja hiertynyttä ihoani vasten. Jäykkä se kuitenkin oli, ja kuulin kuinka panta taivutettiin kaulani ympärille todella tiiviisti, juuri kurkunpääni alapuolelle ja suljettiin vaimeasti napsahtaen.

Minä nökötin paikallani kuin patsas ja annoin miesten rauhassa touhuilla ympärilläni. Tämä oli nyt jonkinlainen riitti, jolla minut sitten tuomitaan viikoksi ”kärsimään tuomiotani”. Näin ajattelin.

Uusi riimujen kilinä selkäni takaa sai minut taas melkein itkemään. Ei tämä voi olla totta! Ei kai minua aiota pitää hirveissä kahleissa koko viikkoa? Tunsin kuinka molemmissa ranteissani oleviin kahleisiini kiinnitettiin riimut, tunsin kuinka samasta riimusta lähtevä kahle kiinnitettiin myös kaulapantaani, niskapuolelle. En ymmärtänyt oikein, millaista häkkyrää minuun oltiin rakentamassa. Kukaan ei tosin enää koskenut nilkkoihini. Vielä yksi lukon naksaus kaulapantani etupuolella ja tajusin heti olevani jälleen seinään kytkettynä.

Minua kohtasi kuitenkin miellyttävä yllätys. Kun miehet olivat aikansa sählänneet riimujensa kanssa, tunsin yllättäen ihanan tunteen. Käsirautani avattiin! Huuliltani pääsi helpottunut huokaus, kun tunsin ranteitteni hiertymien päältä paineen helpottavan. Ranteissani oli tietysti ne uudet kahleet, mutta ne olivat hieman ylempänä kuin raudat olivat olleet, eivätkä osuneet kipeimpiin kohtiin.

Lähdin varovasti taivuttamaan kämmeniäni erilleen ja olkapääni tuntuivat olevan nyt kuin tulessa. ne olivat todella jäykät. Siirsin käsiäni vähitellen sivuille ja kun ne olivat ohittaneet kylkeni lähdin liu’uttamaan niitä eteenpäin. uusi riimu ranteitteni välissä pysäytti liikkeen siihen.

Sain siis käteni lähes sivuilleni, mutta etupuolelleni en niitä saanut, enkä myöskään takapuoleni alle, siitä piti huolen ranteita yhdistävästä riimusta kaulapantaani menevä ketju. Siksi he olivat siis kytkeneet ranteeni kaulapantaan, etten voisi pujottaa käsiäni pyllyn taitse ja jalkojeni ympäri etupuolelleni.

– Noh, eiköhän se ole siinä, kuulin Isäntäni sanovan. – Meinasitkos sinä vielä tähän aikaan alkaa nussimaan? Isäntäni tuntui kysyvän Hanskilta, luullakseni.

– No perkele! On tässä nyt sen verran pitänyt raataa tuon perkeleen lehmän kanssa, että eikö tässä mies ole jo jotain hyvää ansainnut?

Kyllä, se oli ehdottomasti Hanski!

– No minäpä lähden ulos, kun kerran olet niin ujo. Älä viivy pitkään, en minäkään enää jaksa täällä koko yötä olla, kuulin Isäntäni sanovan ja Hänen loittonevat askeleensa. Hän jätti oven perässään auki, en kuullut sen sulkeutuvan ja tunsin edelleen viileän ilmavirran lattian rajassa.

Hän jätti minut kahdestaan tuon hullun kanssa!

– En minä mikään ryhmäseksipelle, perkele, ole. Vittu minä olen suoran toiminnan mies, niin saatana! Kuulin Hanskin puhisevan selkäni takana, vetoketju narahti ja tajusin hänen aukovan housujaan.

– Paina kanttura pää lattiaan ja persees pystyyn! Täältä tulee semmoinen sonni, ettet ole ennen saanut, perkele! Hanski uhosi takanani.

Huokaisin syvään ja lähdin kumartumaan eteenpäin kuin rukoushetkeen. En pystynyt edelleenkään ottamaan käsilläni vastaan, vaan laskeuduin varovasti hieman kyljen kautta kiertäen painaen oikean poskeni kovaa lattiaa vasten. Nostin takapuoltani pystyyn niin hyvin tarjolle kuin osasin ja jäin odottamaan.

Nyt minut sitten raiskattaisiin ensimmäisen kerran

Osa 23 Majoittautuminen

Minut repäistiin taas rajusti kaulariimustani varpailleni, niinpä yskimiseni ja kakomiseni alkoi jälleen. Mies, Hanskipa tietysti, roikotti minua nyt niin korkealla, että pelkäsin jo hirttäytyväni kahleeseeni. Tuo mies tuntui todella nauttivan minun kaulasta riiputtamisesta.

– Mitä tuli sanottua? Eikö neiti kanttura tykkää käsittelystä? Pitäisikö järjestää hienostelijalle sviitti? Hanski karjaisi. Tunsin syljen lentävän poskelleni hänen huutaessaan.

Minä roikuin ja yskin, minusta alkoi tuntua, että oksennan kohta. Tämä mieshän kuristaa minut kohta jos ei laske alas! Odotin epätoivoisesti Isäntäni käskevää ääntä, jolla hän tuntui saavan rauhoitettua Hanskia. Sitä ei kuulunut. En kai minä ole kahdestaan tuon hullun kanssa?

Juuri kun minusta alkoi tuntua, että menetän varmaan kohta tajuntani, mies lopetti minun roikottamisen. Putosin takaisin kyykkyyn yskien ja henkeä haukkoen. En ehtinyt kuitenkaan hengähtää yhtään, sillä Hanski lähti riuhtomaan minua taas, nyt tosin tarttumalla kaulassani olevaan lenkkiin niskapuolelta lähtien viemään minua kovakouraisesti eteenpäin.

Minä en voinut kuin kompuroida kömpelösti. Osittain kävelin kyykyssä, osittain raahauduin tuon hullun vetämänä. Yritin epätoivoissani sanoa jotakin, anella, ettei hän kuristaisi minua. En saanut kurkustani kuitenkaan muuta kuin pientä pihinää.

Lopulta pääsin jaloilleni Hanskin kahleesta repimänä ja kävelin vauhdikkaasti miehen edessään työntämänä. Nyt en voinut ollenkaan varoa, mitä eteeni mahtaisi tullakaan. Kävelimme vain muutaman askeleen nurmikkoa kun tunsin alustan jalkojeni alla vaihtuvan yllättäen kiveksi tai betoniksi. Varmaankin betoniksi, sillä se oli melko karkeaa ja tuntui vähän pölyiseltä jalkojeni alla.

Sieraimiini tuli lapsuudestani tuttu hajujen cocktail; heinän, vanhan ja kuivan lannan sekä navetan tuoksu. Mukana saattoi olla ripaus hevostakin. Epäilemättä vanha, jo käytöstä poistettu navetta.

Kävelimme vauhdikkaasti suoraan eteenpäin. Hanski työnsi minua edessään ja minä tein parhaani pysyäkseni edes jotenkuten jaloillani. Vauhdikas etenemisemme katkesi äkkipysäykseen, Mies nykäisi riimustani taaksepäin ja meinasin kaatua, tällä kertaa selälleni. Hanski kuitenkin piti kaulariimuani tukevassa otteessaan pitäen minut väkisin pystyssä.

Kuulin aavistuksen verran narisevan oven avautuvan edessämme. Mielenkiintoista, kuinka vain vähän aikaa sokeana oleminen vahvisti selkeästi kuulo-, tunto- ja hajuaistiani. Avautuva ovi puhalsi pienen ilmavirran iholleni. Matkamme jatkui taas.

Nyt emme enää edenneet vauhdikkaasti. Hanski roikotti minua niskasta ylöspäin, tällä kertaa siihen oli syynsä. – Siinä on portaat alaspäin edessä. Älä lehmä kompuroi! Hanski murahti. Hän tuntui pitävän nautaläinallegorioista.

Aloimme laskeutua hitaasti, askelma kerrallaan, betonisia portaita alaspäin. Aloin jo arvata, minkä tyyppiseen paikkaan minua oltiin viemässä. Olin silloin keväällä kertonut Isännälleni fantasioistani vankisellistä jossakin kellarissa. Olin haaveillut tylystä vankeudesta karussa sellissä seinään kytkettynä. Vaikutti siltä, että nyt sitten joutuisin kokemaan päiväuneni todellisuudessa.

Portaat olivat pitkät. Meinasin horjahtaa pari kertaa astuessani ikävästi porrasaskelman kulman päälle. Hanski esti kaatumiseni roikottamalla minua kaulastani. Ihme, kun en nyrjäyttänyt nilkkojani. Lopulta saavuimme tasaiselle lattialle.

Olimme varmaan jonkinlaisessa kellarissa, mutta yllättäen siellä ei ollut viileää. Oikeastaan tila oli tukahduttavan lämmin. Siellä haisi tunkkaiselle, ehkä hieman lämpimälle homeelle. Minun roikottamiseni jatkui lattialla edelleen eteenpäin. Kävelimme muutaman metrin. Hanskin kenkien askeleet eivät aiheuttaneet tilassa kaikua, minun paljaista jaloistahan kuului vain pientä läpsytystä.

Taas äkkipysähdys, ja kuulin metallisia kolahduksia. Ymmärsin taas oven avautuvan vasemmalla puolellamme. Hanski tyrkkäsi minut oikeasta hartiastani kääntymään vasemmalle ja taas riuhtoen ja repien ohjasi minut johonkin uuteen tilaan kolahtelevan oven taakse. Tila oli jopa lämpimämpi kuin ennen ovea kulkemamme huone. Siellä haisi ummehtuneelle.

– Polvillesi hieho! Hanski sanoi matalalla äänellään. Laskeuduin betoniselle lattialle polvieni varaan epäröimättä. Tämä mies oli todella pelottava. Minun oli jo ikävä Isäntääni.

Hanski irrotti otteensa kaulariimustani niskani takana ja tajusin hänen käsittelevän kaulastani lähtevän riimun vapaata päätä. Ilmeisesti hän oli pitänyt siitä kiinni kävelymme ajan, sillä ei se jaloissanikaan laahannut.

Kuulin kilahtelua. Äkkiä tunsin kengän pohjan vasenta hartiaani vasten ja minut tönäistiin kumoon oikealle kyljelleni. Ähkäisin tukahtuneesti kaatuessani kovalle alustalle.

– Tässäpä nartulle pilttuu! Merinäköalaa ei ole ja huonepalvelukin on kehnohkoa. Nautiskelehan olostasi! Hanski sanoi ja murahteli tyytyväisenä mielestään ilmeisen terävälle vitsilleen.

Kuulin Hanskin askeleiden loittonevan. Ovi kolahti raskaasti sulkeutuessaan ja kuulin muutaman raskaan kolahduksen sen takaa. En enää kuullut hänen poistuvia askeleitaan.

Täydellinen hiljaisuus. Olin yksin jossakin kummallisessa tilassa, joka sijaitsi ties missä.

Osa 22 Matkailuauto

Auto kulki hitaasti eteenpäin, tie oli epätasainen, luulisin sen olevan samanlainen kapea metsäautotie jollaista olimme päivällä autollani ajaneet. Niin, missähän muuten autoni oli tällä hetkellä? Olivatkohan vaatteeni vielä siellä, vai olisiko isäntäni ymmärtänyt ottaa ne mukaan vapautumistani silmällä pitäen?

Auto keikkui ja heilui, minä yritin pysyä aluksi kyljelläni, mutta jouduin jatkuvasti tukemaan polvillani ja selän takana olevilla käsilläni, etten kaatuisi vatsalleni tai selälleni. Lopulta luovutin ja aloin hivuttautua lattialle vatsalleni makaamaan. Alusta oli niin kova, että jouduin hieromaan itseäni kumimatolla edes takaisin, etteivät rintani litistyisi inhottavasti alustaa vasten.

Olimme ajaneet jo mielestäni pitkän aikaa, kun kuulin auton kääntyvän ja alkavan kiihdyttää. Olimme tulleet kestopäällysteiselle tielle. Mietin hetken, että mitenkähän tässä kävisi, jos kuljettajamme ajaisi kolarin? Minä lentelisin tavaratilassa estottomasti seinästä seinään.

Entäpä jos poliisi pysäyttäisi meidät? Se ei olisi mikään ihme viikonloppuyönä esimerkiksi rattijuoppousvalvonnan yhteydessä. Mitähän poliisi tuumaisi tällaisesta lastista tavaratilassa? Toisaalta, eipähän Suomessa taida olla tapana normaalin liikennevalvonnan yhteydessä tarkastella autojen tavaratiloja jos ei siihen ole erityistä syytä. Niin, jos en sitten huutaisi apua…

Minä olen toisaalta myös periaatteen ihminen. Meillä oli Isäntäni kanssa sopimuksemme, joka analysoitiin aikoinaan sana sanalta. Kävimme monenlaisia mahdollisia skenaarioita läpi, ja aina minä vastasin, että hän saa tehdä minulla mitä lystää, kunhan ei vahingoita minua pysyvästi tai tapa minua. Hän oli pitänyt toistaiseksi sopimuksestamme kuitenkin kiinni, joten en minäkään apua huutaisi. En ainakaan vielä.

Emme käyneet koskaan tällaista skenaariota läpi, mitä nyt olin joutunut kokemaan. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että Hän oli suunnitellut jo kauan sitten, että tapahtumat menisivät juuri näin kuin ne nyt olivat lähteneet kulkemaan. Kaikki tuntui olevan liian hyvin järjestettyä, etukäteen mietittyä. Ei tämä voinut olla spontaania tilanteista toiseen seuraavaa tapahtumien ketjua. Mitä minulle tulisikaan vielä tapahtumaan, uskon Isäntäni suunnitelleen kaiken sen etukäteen.

Miksi he eivät voineet ottaa näitä käsirautojani jo pois? Minusta alkoi tuntua kohta siltä, etten varmaan enää saisi käsiäni taivutettua olkapäistä eteen, vaikken olisi raudoissakaan. Käteni olivat jo niin turrat ja jäykät. Ei kai minun voi pelätä enää karkaavankaan? Tai että hyökkäisin vangitsijoitteni kimppuunkaan, se tuskin olisi kovin realistinen vaihtoehto?

Auto kulki kulkuaan, tasainen hurina alkoi väsyttää. Autossa oli lämmintä ja siellä haisi pölylle sekä pahvilaatikoille. En ollut aiemmin tajunnutkaan, kuinka väsynyt olin. Minun olisi tehnyt mieli yrittää nukkua, mutta auto keinui koko ajan sen verran, että heiluin kovalla alustallani siten, ettei nukkumisesta olisi tullut mitään. Minä vain makasin vatsallani pää vasemmalle käännettynä poski kumimattoa vasten.

Ajantajuni oli jo täysin hämärtynyt, olin kuin horroksessa. Ymmärsin sen verran, että se paikka minne minua oltiinkaan viemässä, ei tosiaankaan ollut lähellä. Olimmekohan menossa takaisin kaupunkiin, se vasta yllätys olisi. Toisaalta minusta tuntui, että matkamme oli jo jatkunut paljon kauemmin kuin päivällinen matkamme korpeen minun autollani.

Tunsin, kuinka harvakseltaan käännyimme risteyksistä välillä oikealle, välillä vasemmalle, aina kuitenkin päällystetylle tielle ja matka taas jatkui vain. Saatoin ehkä torkahdella välillä, mutta aina tuli jokin kuoppa tai käännös, joka herätti minut.

Kova alusta alkoi tuntua tukalalta ja puuduttavalta niinpä päätin kääntyä selälleni välillä. Kääntyminen onnistui sinänsä helposti, mutta kädet selän alla ei ollut miellyttävä maata. Vaikka kuinka yritin asetella käsirautoja siten, ettei oma painoni upottaisi niitä lihaani, aina jokin nurkka tuntui purevan jonnekin. Niinpä minun oli varsin pian palattava takaisin vatsalleni.

Hain koko ajan mukavampaa asentoa, turhaan.

Äkkiä aistini terävöityivät. Olimme taas soratiellä. Se ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että matkamme lähestyisi loppuaan. Valpastuin kuitenkin turhan aikaisin, sillä tuo soratiekin tuntui päättymättömältä, ja taas auto röykytti ja keinutti minua kuten lähtiessä.

Tunsin kuinka auto kääntyi vielä useasta risteyksestä ja tuntui siirtyvän aina vain pienemmälle tielle vauhdin koko ajan hidastuessa. Lopulta tunsin auton kulkevan ilmeisesti kävelyvauhtia vaappuen nyt voimakkaasti puolelta toiselle. Jyrkkä käännös, pysähdys ja lyhyt peruutus. Auto sammutettiin, kuulin miesten nousevan ulos autosta. Odotin jännittyneenä tavaratilan oven avautumista. Jouduin odottamaan sitä kuitenkin hetken, sillä miehet tuntuivat taas keskustelevan ulkona.

Lopulta kuulin oven avautuvan ja tunsin vilpoisen yöilman tulvahtavan autoon peittäen kostealla vaipallaan myös alastoman vartaloni. Nilkkoihini tartuttiin ja minut vedettiin ulos autosta säälimättömän kovin ottein. Putosin autosta maahan jaloilleni niin rajusti, että jouduin kyykistymään pehmentääkseni iskua. Horjahdin taaksepäin ja kolautin kyynärpääni autoon. Huuliltani lipsahti kovasta käsittelystä ärsyyntyneenä,

– Ai vittu!

Osa 21 Erikoiskuljetus

–Niinpä tietysti, niinpä tietysti, Hanski tuntui vastaavan.

Tunsin, kuinka ympärilleni kiedottuihin nauhoihin kiinnitettiin jotakin ja haukoin henkeä yllätyksestä, kun äkkiä tunsin kohoavani ilmaan. He olivat ripustaneet minut nauhoista roikkumaan johonkin, ilmeisesti jonkinlainen seiväs tai varras, josta nyt roikuin vaakasuorassa kasvot alaspäin. Oli pelottava tunne roikkua kiikkuvien nauhojen varassa, varsinkin kun olin täysin sokea, enkä nähnyt, miten ylös minut nostettiin tai mitä allani oli.

Miehet ilmeisesti kantoivat minua toinen toisesta päästä ja toinen toisesta päästä. Vaikutti siltä, että tuo Hanski oli aika paljon pitempi mies kuin Isäntäni, sillä hän oli ilmeisesti tosiaankin pääpuolessani ja olin selvästi vinossa jalkani alempana kuin pääni. No mieluummin tietysti niin päin.

Miehet lähtivät kävelemään ja minä keikuin nauhojeni varassa puolelta toiselle. Toivottavasti nauhat ja niiden kiinnitykset pitävät, sillä tuntui kauhealta ajatukselta pudota siitä jostakin syystä alas. En ollut huomannut sitä hetkeä, kun riimuni oli irrotettu puusta, mutta ilmeisesti se oli jossakin yläpuolellani roikkumassa, sillä tunsin heiluvan riimun pään ajoittain koskevan kylmästi alaselkääni.

Miehet kantoivat minua eteenpäin jonnekin. Olisin kyllä voinut vaikka vannoa, että lähtösuuntamme ei ollut sama, kuin se josta olimme päivällä vankipuuni luokse tulleet. Kuulin, kuinka miehet alkoivat nopeasti hengästyä. Ei varmaan ollut helppo kantaa heiluvaa pehmeää kuormaa vartaassa metsäpolkua pitkin.

Tunsin rajumman heilahduksen, ilmeisesti Hanski meinasi kompastua johonkin pääpuolessani.
–Perkele! Kuulin Hanskin kiroavan hengästyneenä. –Olisit saatana etsinyt vähän kevyemmän akan eikä tuollaista helvetin valasta. Tällaista ruhoa raahata pitkin metsiä, perkele!

–Noh, noh! Ei hienolle naiselle noin saa sanoa, kuulin Isäntäni vastaavan Hanskille jalkopäästäni. –Sinähän voit itse etsiä vaikka miten pienen ja siron missin itsellesi, kun olet niin kova naistenmies, isäntäni jatkoi naureskellen.

Oli ehkä järjetöntä suhtautua asiaan tuossa tilanteessa siten kuin itse Hanskin puheesta ajattelin. Minua Hanskin valaaksi kutsuminen suututti, en tietysti ole mikään mallin mittainen kuikelo, mutta on minusta aika liioittelua kuitenkaan valaaksikaan nimitellä. Meinasin sanoa jotakin piikikästä Hanskille, mutta onneksi tulin ajatelleeksi, että alastomana, sokeana, kahlittuna ja vartaassa roikkuvana on ehkä parempi pitää suunsa kiinni.

Siinä Hanski kyllä oli oikeassa, että tunsin kieltämättä itseni pelkäksi ruhoksi roikkuessani vartaassa sokeana ja paketoituna. Olin vain pelkkä lihakimpale, kuin verkkoon laitettu juhlakinkku.

Miesten kompurointi sai ympärilläni olevat nauhat liukumaan hieman, huolimatta siitä, että ne olivat tukahduttavan tiukalla. Nauhat hiersivät ihoani ja erityisesti rintakehäni ympärillä olevan nauhan liukuessa hieman alaspäin, sen reuna alkoi painaa inhottavasti rintojeni yläreunaa.

Hyttyset olivat taas löytäneet ihoni ja tunsin pieniä pistoja siellä ja täällä. Heilumiseni kuitenkin ilmeisesti hätisteli niitä jonkin verran, sillä en tuntenut niitä ympärilläni läheskään niin paljon kuin siellä puun alla odotellessani.

Miehet kantoivat minua ääneti. Minä keikuin sidottuna ja sokeana. Ajattelin tilanteen mielettömyyttä. Omituinen kulkue öisessä metsässä. Mitä ihmettä me kaikki kolme täällä teemme? Kaikki oli alkanut seksuaalisesta fantasiastani, mutta mitä ihmeen seksuaalista tässä nyt oli? Tunsin itseni jokseenkin typeräksi siinä, mutta ei noiden miestenkään touhuissa tuntunut järkeä olevan.

Miehet kompuroivat ajoittain, varsinkin pääpuolessani oleva Hanski. Kuulin ajoittain hänen tukahdutettuja kiroilujaan, – Perk… No voi vitt…

Matka oli sitten kuitenkin käsittämättömän lyhyt. Kuulin miesten askeleista, kuinka he saapuivat jollekin pehmeälle alustalle äskeisen risujen ja varpujen peittämän maaston jälkeen. Minut laskettiin maahan. Olimme ilmeisesti jonkinlaisella tiellä, joka oli pehmeän hiekan peittämä. Tajusin, että matka oli paljon lyhyempi, kuin se päivällä vaeltamani taival halki soiden ja mäkien. Minua oli siis tahallaan kävelytetty pitkin metsiä jos vangitsemispaikkani lähellä oli kuitenkin tällainen tie.

Miehet huohottivat hengästyneenä. He irrottivat nauhat ympäriltäni ja vetäessään rintojeni yläpuolella olevaa nauhaa pois, tunsin sen viiltävän kipeästi ihoani. Se oli ilmeisesti hiertänyt aika pahasti.

En osannut valmistautua ollenkaan, kun minut äkkiä revittiin kaulakahleestani jaloilleni. Olin taas varpaillani ja yskin ketjun kiristyessä kurkkuni ympärille. Tunnistin käsittelytyylistä, että kyseessä oli varmasti tuo Hanski. Hän oli selvästi kovakouraisempi kuin Isäntäni oli tähän saakka ollut.

– No niin, nyt saa lehmä itse kävellä. Tähän loppui kantaminen! Hanski sanoi.

– Älä kurista sitä, helvetti! Kuulin Isäntäni tiuskaisevan ärtyneenä Hanskille. Hän taisi olla nyt enemmänkin minun suojelijani, kuin vangitsijani. Pelotti ajatuskin jäädä kahden kesken tuon selvästi rajuotteisen ja ilmeisesti hullun Hanskin kanssa.

Minua lähdettiin vetämään riimustani eteenpäin. Ilmeisesti Isäntäni tarttui takaapäin käsirautoihini opastaen minua pimeydessäni. Oli todella arveluttavaa lähteä kävelemään täysin sokkona. Minulla ei ollut vaihtoehtoja, sen verran vaativa oli veto jonka tunsin kaulassani. Käsiraudoista ohjaaminen kieltämättä helpotti kulkemistani, sain lisäapua suunnistamiseen.

Kävelimme hitaasti, onneksi miehet selvästikin ymmärsivät, etten voinut kulkea rivakasti ja itsevarmasti eteenpäin pelätessäni koko ajan törmääväni johonkin. Tuskin tiellä tietysti seiniä vastaan tulisi, mutta odotin koko ajan, milloin iskisin varpaani johonkin kiveen tai kompastuisin yllättävään mättääseen tai kuoppaan tiessä.

Kukaan ei puhunut sanaakaan, minä aloin ilmeisesti vähitellen oppia pitämään suuni kiinni. Tällä hetkellä pelkäsin enemmän tuon Hanskin reaktioita kuin Isäntäni suuttumista. Hanski oli osoittanut olevansa luonteeltaan raakalainen.

Tie tuntui jalkojeni alla pehmoiselta, kuin kävelisin rantahietikolla. En tuntenut pienintäkään kiveä jalkojeni alla. Hiekka oli helteisen päivän jäljiltä vielä lämmintä. Rohkaistuin vähitellen kävelemään ripeämmin alun hiipimiseni sijaan. Oli kuitenkin yhdentekevää, mikä oli vauhtini, kaulassani oleva riimu oli koko ajan kireänä vaatien minua etenemään.

Omituinen kulkueemme taivalsi varmaan puoli tuntia sillä tuntemattomalla tiellä. Olin kuin nauta jota ohjataan päästä ja perästä teurastamon autoon. Pian tuo auto sitten tulikin vastaamme: Pysähdyimme, kuulin auton oven avattavan edessämme. Kyseessä ei ollut henkilöauto, sillä kuulin selvästi suuremman oven avautuvan.

Minua vedettiin kaulastani eteenpäin kunnes tunsin reisieni iskeytyvän johonkin metalliseen ja kylmään. Tunsin suurien käsien tarttuvan kainaloitteni alta ja minut vedettiin kylmän rautaisen kynnyksen yli umpinaiseen tilaan ja heitettiin lattialle. Alusta ei ollut metallia, se oli hieman pehmeä ja joustava, tuoksusta päätellen kumimatto. Käännyin lattialla kyljelleni etsien parempaa asentoa. Vaikka alusta ei ollut metallia, ei sitä pehmoiseksi voinut sanoa.

Ovi jalkojeni takana lyötiin kovasti paukahtaen kiinni. Kuulin hiljaista miesten puheen sorinaa ulkoa, en saanut kuitenkaan selvää mistä he puhuivat. Kieriskelin lattialle yrittäen tunnustella kahlituilla käsilläni ympäristöäni, lattia oli kuitenkin minua lukuun ottamatta täysin tyhjä.

Kuulin miesten nousevan auton ohjaamoon, minä olin ilmeisesti yksin tavaratilassa. Kaksi oven paukahdusta ja auto käynnistyi lähtien keikkuen kulkemaan eteenpäin. Minä tietysti keikuin tavaratilassa vapaasti mukana.

Minulla oli taas aikaa pohtia, mihin ihmeeseen olen onnistunut itseni järjestämään? Mihin minua oltiin kuljettamassa ja mitä tarkoitusta varten? Miksi tähän oli pitänyt sotkea mukaan tuo julma Hanskikin? Minä olin ajatellut, että olisin aikani kärsinyt, ilahduttanut sitten Isäntääni ja leikki olisi loppunut. Nyt minusta tuntui, että olin joutunut keskelle tapahtumien virtaa, joka oli erkaantunut alkuperäisen päiväuneni uomasta totaalisesti.

Ainakaan täällä ei ollut hyttysiä.

Osa 20 Vartaassa

–No niin, mitäs täältä nyt sitten löytyykään? Kuulin möreän miehen äänen. –Ei perkele! Aikamoisen kinkun olet tänne raahannut. Heh, heh, ei jumalauta! voi saatana, on… Perkele!

Kuulin kuinka tuo möreä ääninen mies kiersi ympärilläni. Painoin kasvojani alaspäin ja häpesin. Äkkiä tunsin, kuinka kaulariimuuni tartuttiin ja minut kiskottiin seisomaan. En osannut sanoa, kumpi miehistä minua riuhtoi. Kahlettani vedettiin voimakkaasti ylöspäin niin, että nousin varpailleni ja lenkki kaulallani nosti leukani pystyyn.

–Aika hyvässä lihassahan tämä on. Eiköhän tästä riitä kaverille kanssa. Rhöhhöhhöö! Uusi mies nauraa höhötteli typerästi..

Aloin yskiä ketjun painaessa kurkunpäätäni.

–Hei, älä kurista sitä, laske alemmas! Se oli Hän, kun kielsi möreä äänistä miestä, eli minua roikottava oli tuo uusi mies.

–No niin Susanna, sanohan Hanski-sedälle päivää! Hanski, Susanna – Susanna, Hanski. Hän esitteli meidät olevinaan hauskan muodollisesti. Minua ei naurattanut roikkuessani siinä varpaillani kaulani varassa.

–Päivää Susanna! Hanski sanoi ja aivan kuin kätteli minua tarttuen voimakkaalla otteella oikeaan rintaani ja ravisteli sitä niin, että se sattui. –Päivää Susanna! Hanski toisti ja puristi rintaani kovemmin. –Eikö tämä pillu osaa tervehtiä, perkele? Hanski sanoi ja väänsi nyt todella kovasti rinnastani, jonka tunsin suorastaan rusentuvan tuon miehen kourassa.

–P-pä-päivää… sain ähkäistyä. Samassa ote rinnastani irtosi ja ketjukin kaulallani löystyi. Pystyin laskeutumaan takaisin kantapäilleni. Olin varma, että rintani olisi tuon puristuksen jälkeen nyt mustelmilla.

–No niin Susanna. Nyt kun tässä ollaan Hanskin kanssa, niin selvyyden vuoksi minunkin pitää esitellä itseni: Minä olen tästä edes sinun isäntä. Onko selvä? Hän, ei kun Isäntäni sanoi tiukalla äänen sävyllä. Äskeisestä hellästi koskettavasta hyräilevästä miehestä ei ollut enää tietoakaan.

–Saako sitä panna? Kuulin Hanskin sanovan. Hän ei ensivaikutelmaltaan vaikuttanut mitenkään terävältä mieheltä, ainakaan verrattuna Isäntääni.

–No saa sitä panna tietysti, mutta ei nyt ja tässä. Nyt on helvetti jo yö ja kuka hullu täällä hyttysten syötävänä alkaa paneskelemaan. Lähdetäänhän nyt.

Aloin Isännän sanojen jälkeen ihmetellä, kuinka he muka kävelyttäisivät minut silmät sidottuina sen mielettömän matkan takaisin tielle. Se ei tulisi onnistumaan.

Tunsin jommankumman miehistä pyöräyttävän käsivartensa takaapäin kaulani ympäri. Hän lähti kaatamaan minua selälleni ja mitenkään kykenemättä vastustelemaan minut kaadettiin heinikolle selälleni. Käsiraudat painuivat entistäkin syvemmälle ranteisiini jäädessään selkäni alle. Onneksi Isäntäni oli takalukinnut käsirautani silloin päivällä, joten ne eivät enää ainakaan kiristyneet tiukemmalle.

Jalkojani kohotettiin ja niiden ympärille polvien kohdalle kiedottiin jotakin leveää nauhaa, joka kiristyi lukiten jalkani yhteen. Joku nosti minut makuultani istumaan ja tunsin kuinka samanlaista leveää, jonkinlaisesta vahvasta kankaasta tehtyä leveää nauhaa pyöräytettiin ylävartaloni ympärille, heti kainaloiden alle. Vielä kolmaskin leveä nauha kiristettiin ympärilleni, tällä kertaa vyötäröni kohdalle. Jokainen nauha oli todella tiukalla, erityisesti vatsani päältä kulkeva nauha haittasi melkein hengitystä rusentaessaan läskejäni puristuskohtansa ylä- ja alapuolelle.

Kaikki tapahtui todella nopeasti, enkä ehtinyt juurikaan pohdiskella, mitä minulle oli nyt tapahtumassa kun minut kaadettiin takaisin selälleni ja pyöräytettiin sitten mahalleni kasvot maata vasten. En pystynyt nyt jalat yhteen sidottuna liikkumaan enää ollenkaan, joten minä vain odotin mitä tapahtuisi. Kuulin miesten puuhailevan jotakin ympärilläni. Ajoittain kuului hiljaista metallin kilinää ja vaimeita kolahduksia.

–Otahan sinä se pääpuoli, kun olet tuommoinen gorilla, kuulin Isäntäni sanovan

Osa 19 Vieras

Hän puuhaili jotakin vierelläni. Hyttyset alkoivat taas laskeutua iholleni. Nyt en uskaltanut enää liikahtaakaan, saati puhua.

–No niin… Sinäpä voit tulla. Se polun pää on ihan siinä edessäsi, matkalla on yksi haara, käänny siitä vasempaan. Se oikea haara menee lammelle, jos sinne eksyt, olet väärällä polulla.

–Niin, onkos sinulla ne? No ei sitä tänne tarvitse vielä tuoda, et sitä saa takaisin kulkemaan jätä vain autolle. Ai niin ne! No ota ne vain mukaan tietysti, milläs ne muuten kiinni… Joo, joo, tule nyt vain ja ihan rivakasti!

Meni hetki, ennen kuin tajusin mitä Hän teki. Hän puhui puhelimessa jonkun kanssa. Onko tänne tulossa joku muukin?

–Onko tänne tulossa joku? Eihän meillä sellaisesta ollut puhetta, sanoin ääni nyt jo pelosta väristen.

Shiuh! Jälleen piiskan lyönti pakaroilleni. Vinkaisin taas kivusta. Nyt alkoi reisiäni ja pakaroitani polttaa jo toden teolla. Minä en saa tehdä muuta kuin odottaa hiljaa. Huomasin täriseväni. Kokemus oli minulle uusi. Ensin luulin, että tärisen kylmästä, mutta ymmärsin sitten, että minähän tärisen pelosta. Tunsin kuinka alaleukani vapisi, käteni tärisivät niin, että käsiraudat pitivät pientä hiljaista kilinää. Pelkoni ei voinut olla näkymättä Hänelle, siitäkös Hän olisi tyytyväinen.

Analysoin pikaisesti tilannetta. Niin, eihän meillä ollut puhetta, että tapahtumiin osallistuisi muitakin, mutta eihän sitä ”säännöissämme” ole kiellettykään. Maailman lyhyin kirja -vitseihin voitiin lisätä vielä yksi kirja: ”Susannan ennakkoehdot sadomasokistiselle sessiolle tuntemattoman kanssa.” Olinhan sanonut olevinaan rohkeana mm: ”Mitään en kiellä.” Hänellä oli todella vapaat kädet.

Hätkähdin, kun tunsin jonkin viileän kutittavan ja sivelevän ihoani.. En ensiksi tajunnut, mikä se oli. Sitten keksin, että Hän siveli jollakin koivun oksalla hyttysiä iholtani pois. Välillä selkäpuolelta, pikkuisen piiskatenkin, kuin saunassa kylpiessä. Välillä Hän siveli oksallaan rintojani, vatsaani ja reisiäni. Ajoittain kuljetti hellästi oksan kasvojeni yli hätistäen poskiltani ja otsaltani hyttyset pois. Hän hyräili samalla matalalla hiljaisella äänellä minulle tuntematonta surumielistä melodiaa. Hän istui aivan vierelläni ja haistoin Hänestä lemuavan hyttyskarkotteen. Minulle sitä ei sitten oltu suotu, vaikka olin alasti.

–Haluatko juoda? Hän kysyi äkisti hiljaa, kuin kuiskaten. –Kiitos, minulla on ihan kauhea… –Shhh! Hän laittoi sormensa hellästi huulilleni. –Tuo ”kiitos” riittää oikein hyvin. Opettele olemaan puhumatta turhia. Nostaessaan sormensa huuliltani, Hän silitti hellästi muutaman kerran hiuksiani.

Kuulin kuinka Hän avasi kivennäisvesipullon sihahtaen. Hän nosti varovaisesti pullon huulilleni ja alkoi kaataa juomaa suuhuni. Vesi oli hieman lämmintä, mutta se ei haitannut minua. Join ahnaasti koko loppupullon ja olisin mielelläni juonut enemmänkin. Jopa juodessani, Hän siveli oksallaan iholtani hyttysiä pois.

Tilanne oli jotenkin niin skitsofreeninen. Tuo mies halusi piinata minua ja pitää vankinaan, mutta jokainen mitätönkin ystävällinen ele Häneltä tuntui aivan ihanalta. Tuo oksalla sively ja juotavan tarjoaminen tuntuivat minusta samanlaiselta huomaavaisuudelta kuin maailmanympärimatka, kuorma-autollinen ruusuja ja sangollinen timantteja tuntuisivat varmaan tavallisesta naisesta.

Hän otti pullon huuliltani ja kuulin Hänen sulkevan sen ja laittavan ilmeisesti reppuunsa. Edelleen Hän siveli ihoani ja välillä silitti hiuksiani. Voi kun tuntui niin ihanalta saada kokea välillä ystävällisyyttä. Aivan kuin Hän olisi sanattomasti kertonut minulle, että kaikesta piinastani huolimatta, Hän välittää minusta.

Askeleita selkäni takaa! Nyt se tuntematon saapuu! Jäykistyin jännityksestä, ryhtini suoristui.

Osa 18 Nöyryytys

Kaikki loppui yhtä rajusti ja nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän veti sormensa pois sisästäni ja nousi seisomaan. Minä olin siinä yhä edelleen takamus pystyssä ja lantioni teki edelleen naintiliikkeitä. Aivan kuin alapääni olisi itsekseen hakenut jotakin täytteekseen, turhaan. Tarjosin ja tarjosin pilluani hangattavaksi, mutta Hän oli lopettanut. Vikisin turhautumistani ja rimpuilin käsiraudoissani, olisin halunnut jatkaa loppuun vaikka omin sormin, mutta käsiraudathan olivat edelleen armottomat enkä mitenkään ylettynyt koskettamaan itseäni.

–Ei sinua ole tänne huvittelemaan tuotu! Katsopas tätä! Hän sanoi nostaen minut poninhännästäni takaisin polvilleni. Hän esitteli minulle eritteistäni märkää oikeaa kättään. Hänen sormensa olivat kieltämättä kiiltävän limaiset ja paikoin jopa vaaleassa limavaahdossa.

–Nyt sitten kiltti narttu nuolee omat sotkunsa sormistani pois. Sinä nämä sotkit ja saat siivotakin!

Katsoin Häntä epäuskoisena. Ei minulla ollut pienintäkään aikomusta ottaa suuhuni omia eritteitäni! Pelkkä ajatuskin etoi.

Hän laski otteensa hiuksistani ja vetäisi yhdellä käden liikkeellään piiskansa vyöltään. Hätkähdin, sillä ymmärsin nyt, että vaihtoehto Hänen sormiensa nuolemiselle on tuo hirveä piiska. En ehtinyt kuitenkaan sen kummemmin pohtia vaihtoehtojani, sillä hän sivalsi pienellä ranneliikkeellä minua reisieni etupuolelle niiden ollessa sopivasti esillä polvillani ollessani.

Vaikka lyönti ei ollut edes kova, se veti minut kivusta vaistomaisesti kumaraan ja sama polte kuin päivällä pakaroillani alkoi kirvellä reisilläni. Näin iholtani kohoavan vaaleamman juovan, joka alkoi kohota ympäristöstään punehtuen hieman.

En ehtinyt toipua ensimmäisestä lyönnistä, kun piiska suhahti kasvojeni ohitse toisen kerran osuen taas reisilleni ensimmäisen juovan viereen. Ähkäisin tukahtuneesti.

–Aivan kuten haluat. Saat nautiskella piiskastani tai sitten nuolla sormeni puhtaaksi. Minä piiskaan sinua kuitenkin niin kauan, että lopulta nuolet. Hetken kuluttua saat kokea miltä tämä tuntuisikaan tisseilläsi.

Hän ehti lyömään vielä kolmannen kerran, joka oli selvästi kovempi isku kuin kaksi edellistä. Pelkkä ajatus rintojeni piiskaamisesta sai minut väkisin nostamaan itseni kumarasta asennostani ja aloin suullani etsiä Hänen oikean käden sormiaan, joita Hän edelleen piti edessäni pystyssä.

Aloin hitaasti nuolla omia limojani Hänen sormistaan pois, joskin vieläkin väistelin kohtia, joissa näkyi vaahtoa.

–Kunnolla! Hän ärähti ja tunki kolme sormeaan kokonaan suuhuni.

Aloin imeä Hänen sormiaan ja tunsin niiden liukkauden huulillani. Vaikka sormet olivat limaiset, eivät ne nyt millekään erityisesti maistuneet, ehkä vähän suolaiselle. Makua etovampaa oli kuitenkin ajatus siitä, että suussani ovat oman alapääni eritteet. Kokemus oli niin nöyryyttävää, että pelkästä häpeästä silmäkulmiini kihosivat kyyneleet.

Hän saattoi luulla, että kyyneleet silmissäni johtuivat kivusta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun minun oli tehtävä vasten tahtoani jotakin seksuaalisesti vastenmielistä. Jonkin vähemmän kompleksisen ihmisen mielestä tämä ei varmaankaan olisi kummoinenkaan juttu, mutta minulle se oli ensimmäinen kokemus siitä, että minun on toteltava ja esimerkiksi nuoltava sitä mitä minun käsketään.

Koulutukseni oli ilmeisesti alkanut.

Kun Hän oli kaiketi tyytyväinen puhdistustyöhöni, Hän kumartui ottamaan maasta mukanaan tuomansa repun. Se oli se sama reppu, joka Hänellä oli jo päivällä ollut siellä torikahvilassa. Niin, se kaunis päivän paiste siellä torikahvilassa tuntui nyt niin tavattoman kaukaiselta ja epätodelliselta.
Nyt minä olin pimenevässä öisessä metsässä tuon pelottavan ihmisen kanssa kahdestaan.

Hän otti jotakin epämääräistä repustaan esille. En oikein nähnyt hämärässä kunnolla, mutta olikohan toinen esine teippirulla? Mitään sanomatta hän laittoi jonkin paksun kankaan silmieni päälle ja alkoi kiertää teippiä sen ylitse. Teippi oli paksua ja vahvaa, Hän pyöräytti sitä pari kierrosta pääni ympäri siten, että silmieni päälle tullut paksu lappu painautui minuun kiinni ja pysyi ehdottomasti paikoillaan.

En enää ollut pelkästään alaston ja kahlittu, nyt olin sokeakin.

–Okei, pääsenkö minä nyt pois täältä metsästä? Kysyin nieleskellen.

Kuulin pienen suhahduksen ja se helvetillinen piiska osui jälleen minuun, tällä kertaa pakaroilleni. Nyt kiljaisinkin jo hieman, en tiedä kivusta vai säikähdyksestä. Nyt sokeana tuo kipu vain tuli minuun jostakin pimeydestä, enkä yhtään osannut varautua siihen.

–Hiljaa! Sinä puhut vain kun kysytään! Muuten pidät suusi kiinni, Hän ärähti.

Osa 17 Uusi sopimus

–Minä suostun! Vie minut pois täältä, ihan minne vain, kunhan pääsen pois, puuskutin Hänelle epätoivoissani.

–Ensin sinun pitää soittaa, muistathan sen?

–Minä soitan, minä soitan! Anna puhelimeni ja avaa käsiraudat niin minä soitan.

–Ehei, sinä pysyt raudoissa. Sano vain nimet millä löydän heidät puhelinluettelostasi, niin minä painelen nappulat, ja sinä saat puhua.

Ähkäisin pettyneenä, –Paljonkohan kello on, voiko vielä soittaa? No ota sieltä ensiksi vaikka Tiina N.

Hän naputteli kännykkääni hetken ja löysi numeron nopeasti. Minun kaltaisellani erakkoeukolla ei ole paljon nimiä puhelimen muistissa. Hän nosti puhelimen korvalleni ja kuuntelin hälytysääntä. Puhaltelin samalla hyttysiä, jotka yrittivät laskeutua kasvoilleni. Tunsin, kuinka ihoani aloitettiin välittömästi puhkoa joka paikasta. Puhelin hälytti niin pitkään, että ajattelin Tiinan olevan ehkä jo nukkumassa, ja jospa hänellä oli puhelinkin äänettömällä.

Huokaisin helpotuksesta kun kuulin Tiinan vastaavan iloisena puhelimeen, –Moi Suska! Joko on irstailut irstailtu? Tiinan hilpeän äänen takaa kuului iloista puheensorinaa.

Minun teki mieli pyytää Tiinalta jopa apua, mutta ymmärsin toisaalta, että eihän vangitsijani oikeastaan ollut rikkonut sopimustamme millään tavalla. Hän oli ensimmäistä kertaa onnistunut murtamaan omaa tahtoani kiristämällä minua tällä sopimuksellamme, jolla olin näköjään yliarvioinut itseni ja aliarvioinut hyttyset.

Yritin kuulostaa mahdollisimman normaalilta, vaikka puhelimesta kuuluva ystäväni iloinen puhe muistutti minua kipeästi normaalista elämästä normaalien ihmisten parissa.

–Moi vaan, tuota. Muutetaanhan vähän sitä meidän suunnitelmaa. Eli se kirjeiden avauspäivä olisikin sittenkin tuota, sunnuntaina kello 12. Siis monesko päivä se oli? Käännyin katsomaan Häntä kysyvästi.

–17.7. sunnuntai klo 12, Hän kuiskasi.

–Siis se olisi 17.7. sunnuntaina klo 12, me vähän jatketaan tätä juttua. Ei tarvitse huolestua, muutettiin vähän vain niin kuin pidemmäksi tämä juttu.

–Joo, siis 17.7. sunnuntaina klo 12. Kyllä se minulle passaa, omahan on juttusi. No, onko ollut kivaa? Oletteko te jossakin mökillä? Ihana ilta on.

–No joo, miten sen ottaa. On ihan, joo mökillä, tavallaan. Minun pitää hei soittaa vielä Sarille tämä sama asia. Pidähän hauskaa, sanoin kyyneleitä nieleskellen.

–Ei sinun tarvitse! Sari on täällä kanssa. Jos se vain käy, minä voin kyllä kertoa Sarille terveisesi, Tiina melkein huusi puhelimeen, taustamelu oli yltynyt kovaksi naurunremakaksi.

–Ai jaa! No kyllä se käy, sano vain Sarille sama asia. Ei tarvitse huolestua, kaikki on ihan okei.

–Minä kerron. Olisi täällä ollut sinullekin miesseuraa, jos siellä ei kaikki mene ihan putkeen. Kyllä tänne vielä yksi juopohko ikäneito mukaan mahtuisi, Tiina kikatteli.

–Katsotaan joskus toiste. Kerro kaikille terveisiä ja pitäkää hauskaa. Moikka!

–Pidä hauskaa ja terveisiä sinnekin sille mystiselle ja vaaralliselle kavaljeerillesi. Moi, moi!

Tiinan viimeiset sanat olivat jäädä minulta kuulematta, sillä puhelin otettiin nopeasti korvaltani pois. Käännyin katsomaan vihaisena ja surullisena vangitsijaani. Nyt tunsin olevani todellakin pinteessä. Tiinan toivotus pitää ”hauskaa” tuntui melkoisen absurdilta minun kannalta katsottuna.

–Lähetti sinulle terveisiä, sanoin pientä ivaa äänessäni.

–Sehän kivaa. Pitäisikö hänetkin kutsua tänne ”hauskan pitoon”? Sinunko ei tarvitse toista puhelua tehdä? Näin ymmärsin puheestasi?

–Ei tarvitse. Tämä oli tässä. Miten se nyt on niiden turvajärjestelyjen kanssa? Eihän niissä kirjeissä puhuta mitään uudesta paikasta? Entä jos kuitenkin Sinulle sattuu jotakin, en saa apua mistään?

–Kuule Susanna. Minä en jätä mitään sattuman varaan. Siellä on pitkä kirje molemmille ystävillesi, jossa on selitetty erilaisia skenaarioita ja toiminta niissä. Tämäkin vaihtoehto on siellä huomioitu. Ole huoleti, et sinä näihin tapahtumiin kuole.

Se perkele oli suunnitellut tämän kaiken valmiiksi! Arvasinhan minä. Hän oli arvannut, että suostuisin mihin vain, että pääsisin metsästä pois. Ilmankos Hän houkutteli minut niin pitkään aikahaarukkaan suostumaan tietäen, etten siitä pysty suoriutumaan ilman sopimuksemme uudistamista.

Vie minut nyt pois täältä, jooko? Huokaisin alistuneena tilanteeseeni.

Mitään sanomatta Hän tarttui hiuksiin taivuttaen minut polvilleni maahan ja painoi otsani heinikkoon. Olin siinä pylly pystyssä järkyttyneenä Hänen äkillisestä rajusta otteestaan. Yhtä rajusti Hän työnsi kätensä voimallisesti reisieni väliin tunkien kovakouraisesti pari kolme sormeaan emättimeeni.

Hän liikutteli sormiaan reiässäni muutaman kerran edestakaisin ja kuiskasi, –Kyllä sinä oikeassa olit. Sinä nautit tästä aivan helvetisti. Miltä tuntuu, kun tiedät että tämä vankeus vain jatkuu ja jatkuu sinun voimatta tehdä enää asialle yhtään mitään? Sinä huusit minua mulkuksi, tungetaan sitten mulkkua reikääsi, jos kerran koko mies mulkku olen!

En ollut edes tajunnut itse, että olin niin märkä. Hän pani minua takaa päin sormillaan ja tunsin kuinka hänen rystysensä painelivat turvonnutta klitoristani. Hän oli oikeassa. Kun nyt tajusin asemani lohduttomuuden ja sen tosiasian, että vankeuteni olisi mahdollisesti vielä paljon pitempi, kuin olin suunnitellut, se pelotti minua valtavasti, mutta sai minut myös kiihottumaan aivan mielettömästi.

–Sinä et ole muuta kuin kiimainen elukka perse pystyssä! Olit ihan oikeassa, kyllä sinä hullu olet. Nyt vielä koulutetaan sinusta pois kaikki muu turha. Ehkä sinusta saa vielä sopivan johonkin käyttöön.

Puhuessaan Hän pani minua sormillaan rajusti, kuulin kuinka alapäästäni kuului litisevä ääni ja tunsin kuinka nesteeni alkoivat valua sisäreisiäni pitkin.

Olen aina tiennyt, että alapäälläni on joskus oma tahto ja sielu. Aivan kuin seksuaalisuuteni nauttisi siitä, että muu osa Susannaa kärsii. Niin oli nytkin. En mahtanut sille mitään, että aloin automaattisesti vastata lantioni liikkeillä hänen sormiensa työntöihin. Tarjosin persettäni yhä hanakammin Hänen minua runkata. Painoin päätäni tiiviimmin heinikkoon huohottaen ja vikisten hiljaa. Oli niin monta tuntia kaivannut kosketusta ja Hänen kovakourainen käsittelynsä tuntui turvonneella elimelläni taivaalliselta.

En tuntenut kipua, vaikka hyttyset saivat pistellä minua nyt vapaasti. Minua ei haitannut, vaikka rintani painuivat tiukasti kylmään ja kosteaan heinikkoon. Minä tunsin vain tuon ihanan rajun panemisen sisässäni. Tunsin, kuinka kiihkoni koveni kovenemistaan ja aloin tukahtuneesti ynisten valmistautua ihanaan purkautumiseen tuon julman miehen sormille.

Osa 16 Päätös

Minun piti nyt miettiä Hänen ehdotustaan. Olisi kieltämättä kiehtovaa, jos pääsisin täältä metsästä pois nyt heti. Enhän millään jaksa olla täällä neljää vuorokautta. Minä tulen varmaan hulluksi jo tänä yönä, jos joudun viettämään sen täällä metsässä. Ymmärrän kyllä, mitä Hän tarkoitti sillä, että en ollut vielä ”oppinut”. Olin itse hokenut Hänelle viesteissäni, että minut pitää kouluttaa nöyräksi ja karsia kaikenlainen uhma pois. En ollut käyttäytynyt siten, että antaisin itsestäni nöyrän kuvan. Nyt alkoi harmittaa, että olin tullut huudelleeksi Hänelle perään ja haukkuneeksi Häntä. Se jos mikä oli tilanteessani tyhmää.

Minun täytyi nyt muuttaa asennettani. Minun oli nyt vaikka näyteltävä nöyrää. En tosin ollut varma, miten siinä onnistuisin. Mitä alistuvamman vaikutelman saisin itsestäni annettua, sitä nopeammin todennäköisesti saisin taas vapauteni takaisin. Aivoni tulee nyt jotenkin vaihtaa nöyrään moodiin, vaikka se tuntuisi kuinka vastenmieliseltä. Eihän Hän tosin ollut vaatinut minulta oikeastaan yhtään mitään. En ollut joutunut tekemään mitään nöyryyttävää, eikä minua ole vielä ”raiskattu” tai edes aiheutettu aktiivisesti kipua muuten kuin sillä yhdellä piiskan lyönnillä..

Olin kieltämättä odottanut aivan toisenlaista kokemusta. Tämä kaikki oli alun kävelymatkaa lukuun ottamatta ollut lähinnä tylsää. Kiihottavaa ajoittain kyllä, mutta pitkälti tylsää.

Jos minä nyt suostun Hänen ehdotukseensa ja soitan ne kaksi puhelua, annan Hänelle entistäkin vapaammat kädet toteuttaa itseään minun kustannuksellani. Reilu viikko tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Se tuntuu kuitenkin lyhemmältä, kuin neljä vuorokautta tätä mitä nyt olen kokemassa. Jopa aktiivinen rääkkääminenkin tuntui nyt paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä hyttysten ruokana kököttäminen.

Olin kieltämättä yliarvioinut sietokykyni hyttysiin nähden. Jonkin aikaa niitä jaksoin sietää, mutta nyt tämä alituinen jumppa, ravistelu ja itseni kyhnyttäminen puuhun alkoi tuntua mahdottomalta. Enhän minä voisi neljään vuorokauteen nukkua tai levätä ollenkaan jos joutuisin viettämään ne täällä metsässä.

Kun ajattelin alkuperäistä sopimustamme neljästä vuorokaudesta maksimissaan, sehän oli todellakin vain maksimi. Olimme useaan otteeseen todenneet, että Hän lopulta päättää, pääsenkö vaikkapa aiemminkin vapaaksi. Olihan Hän tosin useaan otteeseen naureskellut minulle, että luulinko minä hänen laskevan minut yhtään nopeammin vapaaksi sen kerran, kun oli tällaisen vangin itselleen saanut. Olin pitänyt tuota kuitenkin lähinnä hänen tapanaan pelotella minua. Itse olin arvellut tapahtumien kestävän todellisuudessa maksimissaan vuorokauden.

Hoin itselleni, että suostuessani jatkamaan maksimiaikaa seuraavaan sunnuntaihin saakka se olisi kuitenkin lopulta vain maksimiaika, jonka tarkoitus oli luultavasti pelotella minua ja saada tapahtumiin entistä enemmän autenttisuutta. Hän kyllä tiesi, että olin lomalla, eikä minua kukaan, ystäviäni lukuun ottamatta, kaipaisi koko heinäkuun aikana, jos olisin pitemmänkin aikaa vankina.

Mikään vaihtoehto ei juuri nyt tuntunut hyvältä. Minusta tuntui, että taidan olla nyt pinteessä, jossa kaikki vaihtoehdot tarkoittavat vain kärsimystä ja vankeutta. Ei silti, en katsonut minulla olevan juuri vaihtoehtoja. Minä halusin täältä pois ja mikä tahansa tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä lieassa oleminen.

Hän oli tiennyt sen varmasti jo ennen kuin aloitimme tämän julman leikin. Hän oli varmaan mielessään naureskellut typerää itseni yliarviointia ja tajunnut siinä olevan hyvän keinon lähteä viemään tapahtumia täysin uusille urille, fantasiaan, jota emme edes yhdessä olleet pohtineet. Hän oli päättänyt toteuttaa kustannuksellani oman fantasiansa ja minun oli nyt pakko seurata mukana.

Kuinkas sitten ne turvajärjestelymme. Eiväthän tytöille viedyt kirjeet sisältäneet sitä uutta paikkaa, sitä ”sisätilaa”, jonka Hän oli minulle luvannut. Jos jotakin tapahtuisi, minua tultaisiin etsimään täältä, eikä koivun juurelta löytyisi kuin minun tamppaama heinikko.

Niin tai näin, nyt ei ollut vaihtoehtoja. Minun on pakko suostua hänen ehtoihinsa tai minä tulen neljässä vuorokaudessa hulluksi täällä metsässä. Aivan kuin en olisi ollut jo hullu koko tähän tyhmään projektiin ryhtyessäni?

Olin helpottunut, kun sain päätökseni tehtyä. Kunhan Hän nyt vain suvaitsisi saapua takaisin kuulemaan päätöstäni.

Oli mielenkiintoista, kuinka aloin tottua kahleisiini. Käsiraudat toki painoivat jonkin verran edelleen, ajoittain tuntui kuitenkin ihan luonnolliselta, että käteni ovat pysyvästi selkäni takana ja että kaulassani tuntui riimun paino. Oikeastaan alastomuus tuntui edelleen enemmän oudolta. Kaipasin niin kovasti vaatteita ylleni, muutenkin kuin hyttysten vuoksi. Missähän ihmeessä vaatteeni ovat? Ovatko ne vielä siellä autossani?

Jatkoin hyppimistäni, kihnuttamista, puhaltelua. Välillä polte selässäni ja rinnoillani kävi niin kovaksi, että kävin kasteiseen heinikkoon pitkälleni ja pyöriskelin siinä. Heinien viileän lempeä kosketus tuntui ihanalta piinatulla ihollani. Hyttysten ininä ympärilläni alkoi olla jo suorastaan hypnotisoivaa ja muut äänet alleen peittävää.

Liikkeeni alkoivat olla suorastaan rytmisiä ja konemaisia. Vatsan ja rintojen hankaamista koivuun, hyppyjä paikallaan ja jalkojen sivelyä toisiinsa. Sitten vielä pari hyppyä, käännös ympäri ja selän sekä pakaroiden kihnuttamista koivuun. Kun käännökset oli tehty kymmenisen kertaa, laskeuduin polvieni kautta heinikkoon pitkälleni ja pyörähdin pari kertaa heinikossa, jolla sain sitkeimmätkin hyttyset iholtani pois. Ajoittain puhaltelua kasvoilleni ja hartioilleni, välillä päälaen hankaamista koivun kylkeen.

Ilta viileni, mutta hyttysten määrä kasvoi koko ajan samassa suhteessa. Niinpä jouduin kiihdyttämään jumppani tahtia koko ajan, eikä minulle todellakaan tullut kylmä. Voi luoja! Enhän minä jaksa tällä tavalla riehua koko yötä. Ei kai tuo hullu sittenkin ajatellut palata vasta aamulla!

Jos jotakin positiivista voisin tilanteesta sanoa, minua ei juuri panettanut enää yhtään. Hyttysparvi ympärilläni oli todella epäeroottinen kokemus, eikä taukoamaton äänetön aerobicini ollut ollenkaan kiihottavaa. En enää kuullut yölintujen laulantaakaan, vaan oman kiihtyneen hengitykseni, hyttysten infernaalisen ininän ja kahleitteni hiljaisen kilinän.

Minulla ei ollut mitään käsitystä ajan kulumisesta. Aurinko oli laskenut mailleen, joten luulisin kellon lähestyvän jo puolta yötä. Ilma viileni edelleen, mutta jatkuva liikkuminen piti minut lämpimänä. Minua alkoi janottaa uudelleen, mutta en halunnut aloittaa samanlaista monimutkaista juomisprosessia kuin viimeksi, sillä silloin hyttyset saisivat minusta ilmaisen lounaan ainakin kymmeneksi minuutiksi.

En ollut kuullut mitään ääniä enää aikoihin, enkä jaksanut seurata ympäristöäni, niinpä suorastaan säikähdin kun yhtäkkiä Hän seisoi edessäni leveä hymy kasvoillaan katsellen riehumistani riimun jatkona.

–Kuinka menee? Sinullahan on täällä näköjään kiireitä, joten ei kai olisi pitänyt tulla häiritsemään, Hän sanoi ivallisella äänellä.

Osa 15 Julma ehdotus

Hän ei kommentoinut tarjoustani. Katseli minua mietteliäänä ja jatkoi, –Minun pitää nyt miettiä vähän jatkoa. Eihän tämä mene nyt ollenkaan niin kuin olin suunnitellut. On minulla tietysti keinoni, mutta ne edellyttävät muutoksia suunnitelmiimme, tai oikeastaan sinun suunnitelmiisi.

Odotin katse maahan laskettuna Hänen ratkaisujaan. Nyt oli osattava toimia niin, että pääsisin mahdollisimman helpolla. Anelu ei taida nyt auttaa.

–Nyt on niin, että minullahan on neljä vuorokautta aikaa, tai siis nyt on enää reilut kolme ja puoli vuorokautta aikaa saada sinusta jotakin. Nyt tämä ei näytä hyvältä, Hän puhui minulle hitaasti ja rauhallisesti, kuin olisin vähän yksinkertainen. –Et taida tykätä ajatuksesta, että olisit täällä metsässä koko maksimiajan, mikä käytettävissäni on? Hän jatkoi.

Pelkkä ajatuskin sai minut hätkähtämään pelosta! Nostin katseeni ja sanoin niin pehmeästi ja varovaisesti kuin osasin, –Et voi olla tosissasi! En minä pysty olemaan täällä hyttysten syötävänä yhtään kauempaa. Ole kiltti! Rääkkää minua, raiskaa minut, tee mitä lystäät, mutta älä jätä minua tänne! Ääneni kuulosti varsinkin lauseen loppupuolella kieltämättä epätoivoiselta.

–Tekisitkö ihan mitä vaan? Hän kysyi vinosti hymyillen.

–No melkein mitä vain. En tietysti mitään sellaista, mitä ei oikeasti voi tehdä, mutta muuten.

–No tehdäänpä tällä tavalla: Minä annan sinulle puhelimesi ja sinä soitat niille kavereillesi ja kerrot suunnitelman muutoksesta. Sanot heille, että se turva-aikasi muuttuu keskiviikosta 13.7. sunnuntaihin 17.7.klo 12 :een. Eli aika pitenee reiluun viikkoon. Aika on pitkä, tiedän sen, mutta vastineeksi minä lupaan, että pääset heti soitettuasi pois täältä metsästä sisätiloihin. Vankeutesi tietysti jatkuu, mutta olosuhteet ovat sitten paljon mukavammat. Miltä tämä kuulostaisi?

Katsoin Häntä silmiin suuni hölmistyksestä auki. Ei kai sääntöjä saa mennä muuttamaan kesken kaiken. Siis viikko! Sehän on älytön aika!

–Ei tuo ole reilua. Sehän on hirveän pitkä aika. Emmehän ole mistään tuollaisesta sopineet, minä sanoin ja tunsin pienen närkästyksen taas kohoavan sisälläni, joka varmaan näkyi kasvoistanikin.

–Pidän totta kai sopimuksestamme kiinni, jos niin haluat. Eli neljä päivää metsässä, aivan kuten haluat! Ajattelin vain, että viikko sisätiloissa olisi kuitenkin mukavampaa kuin neljä päivää täällä mättäällä. Mutta eipä siinä mitään. It’s your choice, Hän sanoi huolettomasti.

Hän kaivoi pienestä repustaan 1,5 litran kivennäisvesipullon ja heitti sen eteeni. –Tuossa sinulle suolaa ja nestettä, että jaksat yön täällä virua. Mites on, sinä siis kieltäydyt soittamasta?

Minä purin alahuultani ja pohdin kuumeisesti ehdotusta. –Saanko minä miettiä ensin vähän?

–Mieti rauhassa vain, Hän sanoi, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin metsään, sinne mistä oli tullutkin.

–Hei! Älä mene! Anna minä mietin nyt! Ihan totta! Älä mene! Hei! Tule takaisin! Ole kiltti! Älä mene… viimeiset sanani alkoivat hukkua itkuuni.

Nyt kyyneleet kihosivat taas ihan oikeasti silmiini.

–Voi vittu sinua! Helvetin mulkku! Tule takaisin! Huusin Hänen peräänsä.

Hän katosi pimentyvään metsään ja minä tuijotin Hänen peräänsä kyyneleet silmissäni ja nyyhkytin sisälläni kasvavaa epätoivoa. Tämä ei voi olla totta! Hän kävi luonani vain juttelemassa ja lähti pois. Ei tämä mennyt fantasiassani ollenkaan tällä tavalla. Katselin ympärilleni epätoivoisena. En tiedä, yritinkö etsiä jotakin keinoja vapauttaa itseni, vaikka hyvin tiesin, ettei se ollut mahdollista.

Kun raivo ja epätoivo alkoivat laantua sisälläni, aloin taas tuntea riimun puristuksen kaulallani, särkevät olkapääni ja käsirautojen hiertämisen sekä sen hirveän janon. Niinpä hyökkäsin malttamattomana Hänen maahan heittämänsä vesipullon kimppuun. Käännyin selin pulloon ja otin tuon ihanan viileän pullon kahlittujen käsieni väliin. Sormeni olivat kömpelöt ja vähän turratkin pitkästä vankeudestani, mutta sain pyöritettyä pullon korkin auki. Vaati kuitenkin enemmän kekseliäisyyttä kuinka joisin tuosta pullosta ilman käsiä. Katselin puita reviirilläni, saisinko pullon pystyyn johonkin oksan hankaan, josta voisin sen suullani kallistaa. En kuitenkaan löytänyt mitään hyvää paikkaa, johon olisin pullon voinut kiilata.

Vaikka olin malttamaton ja tahdoin kuumeisesti juoda tuota ihanaa nestettä, minun oli nyt mietittävä huolellisesti jokainen liikkeeni. En halunnut, että kaataisin maahan pisaraakaan tuota kallisarvoista nektaria. Lopulta tein ratkaisun. Pidin pulloa tiukasti kaksin käsin kiinni selkäni takana ja siirsin pullon kahlekoivuni juurella olevaan syvänteeseen, jossa se lisäksi nojasi pikkuruiseen kuusen taimeen. Varmistin moneen otteeseen, että pullo pysyisi taatusti pystyssä, kun irrottaisin otteeni siitä. Kun lopulta olin täysin varma, että uskallan irrottaa otteeni, käännyin hitaasti ja varovasti ympäri samalla kumartuen ottamaan pullon suun hampaitteni väliin.

En tietenkään pystynyt pelkästään hampaillani nostamaan täyttä pulloa ja samalla kallistamaan sitä, mutta pidin pulloa tiukasti hampaillani kiinni samalla kun kallistin itseäni kyljelleni. Lopulta olin kyljelläni maassa jolloin pullosta alkoi virrata suuhuni ihanaa viileää juomaa. Voi kuinka se maistui taivaalliselta. Vaikka kuinka olin varovainen, suupielestäni lipsahti silloin tällöin tilkka olkapäälleni ja siitä maahan.

En kuitenkaan jaksanut millään juoda koko pullollista kerralla, vaikka kuinka janottikin. Nyt minun pitäisi keksiä, kuinka saisin pullon takaisin pystyyn niin, ettei loput sen ihanasta sisällöstä pulppuaisi maahan. Pidin edelleen hampaillani pullonsuusta tiukasti kiinni. Työnsin kieleni pullonsuun tukkeeksi. Aloin varovasti vääntäytyä kyljeltäni ylös. Ensin hieman mahalleen nojaten samalla suullani pulloon, sitten etukautta polvilleni. Sehän meni yllättävän hyvin! Tämä käy kyllä hyvin selkä- ja vatsalihastreenistä, kun en pysty käsilläni auttamaan ollenkaan.

Siirsin pullon varovasti samaan paikkaan pystyyn, josta olin sen suuhuni kaatanutkin. Uskoin sen pysyvän siinä pystyssä. Vaikka tilanteeni ei ollut sen parempi kuin aikaisemminkaan, janon sammuttaminen oli kohentanut mielialaani ihmeellisen paljon.

Kulorastaan monotoninen tii-taa-tyy kaikui hämärtyvässä metsässä. Hyttysten määrä ympärilläni lisääntyi huolestuttavasti. Jouduin alinomaa ravistelemaan ja hankaamaan itseäni hätistelläkseni niitä pois suojattomalta iholtani. Yritin herkistää kuuloni äärimmilleen ottaakseni selvää, lähtikö Hän todellakin luotani pois, vai odottelisiko jossakin tuon mäenharjanteen takana palatakseen kuulemaan vastaukseni ehdotukseensa.

Ajattelin, kuinka perheissä oli saunottu ja laiteltiin lapsia nukkumaan. Vanhemmat korkkaisivat mökkiterasseillaan olutpulloja nautiskellen kauniista ja tyynestä kesäillasta. Itse olisin varmaan tällä hetkellä saunapuhtaana viinilasi kädessä sohvalla jotakin leffaa katsomassa rakas koirani kainalossani.

Missä ja miten minä nyt olin? Likaisena, hikisenä, kahlittuna, alastomana hyttysten ruokana. Ei mitään tietoa tulevaisuudestani, ei minkäänlaista helpotusta näköpiirissäni. Minä hullu olin itse järjestänyt itseni tähän. Niin kuin olimme tehneet hirmuiset suunnitelmat ja nyt Hän oli muuttamassa kaiken. Minä nyt sitten olin kokemassa fantasiaani siitä, kuinka kaikki karkaa käsistäni.

Minä nimenomaan olin kertonut Hänelle viesteissäni, että haluaisin kokea kaiken siten, että tilanne on minulle täysin hallitsematon. Olin halunnut kokea jotakin sellaista, mistä en ollut edes osannut uneksia.

Fantasiani oli kiihottavaa, mutta tämä oli sen lisäksi hirvittävän pelottavaa.

Osa 14 Miksi en opi?

Aurinko oli jo painunut melko matalalle, mutta leppoisa iltatuuli ei ollut ollenkaan kylmä. Auringosta päättelin, että olin varmaan ollut jo täällä ehkä kuusi tai seitsemän tuntia. Minulle riittäisi tämä hullu leikki. Tulisi nyt, raiskaisi minut ja lähtisimme pois täältä metsästä. Päässäni takoi vain haave saada juoda kylmää vettä.

Läähätin puuni juurella kuin koira. Nuolin kuivia huuliani ja tunsin kuinka kieli alkoi tarttua kitalakeeni kiinni. Voi hyvänen aika, kuinka kaipasin juotavaa! Haaveilin vichy-pullosta, Pommacista, Jaffasta, cokiksesta, jääteestä ja ihan lopulta vain vedestä.

Tuijotin vain etäällä siintävää lampea ja haaveilin, kunnes kuulin oksien rasahtelua metsästä. Äänet kuuluivat siitä suunnasta, josta olimme tänne päivällä saapuneet. Palaako Hän? Loppuuko tämä piina nyt? Vai onko se joku muu? Mitä minä sanon, jos se on joku muu? Pyydänkö tuota ”jotakin muuta” hankkimaan minulle apua ja vapauttamaan minut? Vai sanonko, että ”eipä tässä mitään, ulkoilen riimu kaulassa” ja kehotan jatkamaan matkaa?

Tuijotin metsän laitaan venyttäen seistessäni kaulariimuni äärimmilleen, olin tosiaankin kuin riimussa oleva pystykorva, joka vahtii ympäristöään. Metsästä kuuluvat askeleet olivat verkkaisia. Eivät kuulostaneet ollenkaan samanlaisilta kuin Hänen ripeä marssinsa taivaltaessamme päivällä halki kuuman metsän.

Mitä ihmettä minä teen, jos se onkin joku vieras ihminen? Mitä ihmettä tuo vieras ihminen tekisi nähdessään minut tässä tilanteessa? Jos se on joku hullu mies, olisiko hän minulle kenties vaarallinen? Kuinka suuri prosentti metsissä kävelevistä suomalaisista miehistä raiskaisi alastoman ja kahlitun naisen, jos sellaisen metsästä tapaisi? Sellaista gallupia ei ole taidettu vielä tehdä? Tämän tarinan lukijakunta ei varmaan olisi tilastollisesti edustava otos?

Katselin ympärilleni, mutta rajattu elintilani ei tarjonnut minkäänlaista piilopaikkaa, olin kuin tarjottimella pienellä aukiollani.

Lopulta näin hahmon astuvan esiin kumpareen takaa. Huuliltani pääsi helpotuksen huokaus, se oli Hän. Hän oli tulossa viimeinkin takaisin. Pääsisinkö nyt tästä piinasta ja viimeinkin kotiin suihkuun, saunaan ja sohvalle hyvän kirjan ja viinilasin ääreen? Jaa, kaipa Hän nyt minut ”raiskaa” ennen kuin vapauttaa, mutta se tuntui nyt pieneltä hinnalta vapaudesta. Sitä paitsi kyllä minulle itsellenikin maistuisi ihanan raaka seksi.

Hän käveli hiljakseen luokseni, sanomatta sanaakaan. Tuijotti vain kiinnostuneen uteliaana minua, Häntä varmaan askarrutti, missä kunnossa olisin vankeuspäiväni jälkeen.

–Ihana kun tulit! Minulla on aivan järjetön jano! Miksi ihmeessä sinä et tajunnut jättää minulle tänne mitään juomista, sanoin ehkä vähän närkästyneenä. –Onko sinulla mitään juomista? Laskehan minut irti niin…

Lauseeni jäi kesken, ähkäisin tukahtuneesti. Hän tarttui minua tiukasti hiuksistani kiinni vääntäen päätäni sivulle, samalla hän tarttui toisella kädellään kaulariimustani kiinni vetäen sitä alaspäin kaataen minut polvilleni eteensä. Kun olin alhaalla pääni sivulle väännettynä, Hän veti riimusta minua napakasti ylös ja itseensä päin niin, että katsoin Häntä silmiin. Hän oli vihaisen näköinen.

–Sinä et sitten ole oppinut päivän aikana mitään? Mitä sinä olet täällä miettinyt näiden tuntien aikana? –Sinä et komentele ketään. Sinä olet vain riimun jatko ja olet täällä siksi, että oppisit paikkasi. Ethän sinä järjetön ole näköjään oppinut yhtään mitään!

Vaikka olin ollut näissä kahleissa jo tuntikausia, tajusin vasta Hänen voimakkaiden käsiensä puristuksessa, kuinka avuton todellisuudessa olinkaan. Hän voisi katkaista niskani pienellä käden liikkeellään, enkä minä mahtaisi siinä kahlittuna yhtään mitään. Minä en voinut ajatellakaan minkäänlaista itseni puolustamista.

Olin hiljaa ja tuijotin pelästyneenä Hänen vihaisia silmiään. En voinut kuin odottaa, mitä Hän minulle tekisi. Ajattelin hiljaa mielessäni, että käskipä Hän minun nyt tehdä aivan mitä tahansa, minä tekisin sen.

Hän piti minua otteessaan hetken ja sitten tyrkkäsi minut luotaan heittäen minut heinikkoon kyljelleni kuin vanhan viltin. Minä yritin kivuta sieltä takaisin polvilleni niin pian kuin suinkin. Ajattelin, että minun on nyt pelattava korttini oikein. Minun on jotenkin pystyttävä miellyttämään Häntä, ettei Hän luule, ”etten ole oppinut mitään”.

–Anna minun ottaa sinulta suihin! Minä haluan tehdä sinulle hyvää! Ole kiltti! Ihan loppuun asti, minä lupaan tehdä sen hyvin, minä sopersin.

Olin kertonut Hänelle viesteissäni, kuinka seksuaalisuuteni pitkään tabujen listaan kuului ehdoton kielto suuseksissä miehen laueta suuhuni, puhumattakaan, että nielisin mielestäni jokseenkin vastenmielisen tahnan. Mielestäni oli siis suuri myönnytys luvata Hänelle, että saisi laueta suuhuni. Vähänpä minä tiesin tabujen rikkomisesta, pientä oli ymmärrykseni asemastani.

Hän katsoi minua surumielisesti hymyillen. Palasi viereeni ja tarttui taas hiuksistani napakasti kiinni, hieman hellemmin tällä kertaa kuitenkin, niin ettei se sattunut.

–Et sinä kuule tosiaan ole oppinut mitään. Minä otan sinulta mitä haluan, enkä välitä mitä sinä haluat tehdä. Mitähän tosiaan olet miettinyt tämän päivän täällä, mutta et ainakaan uutta asemaasi, Hän sanoi uhkaavasti.

Hän laski irti otteensa hiuksistani ja siirtyi parin metrin päähän minusta. Katseli minua alaspäin mietteliäänä. Minä suljin suuni ja käänsin katseeni alas tuijottaen heinikkoa edessäni. Ymmärsin, että minun olisi nyt ehkä viisainta olla hiljaa, jos en näköjään osaisi mitään itselleni edullista sanoa. Ottaa vain vastaan mitä minulle annetaan ja tehdä se mitä käsketään. Kapinointi olisi turhaa. Voi kun Hän kuitenkin antaisi minulle juotavaa, uskalsin silti mielessäni haaveilla.

–Ei tämä tällä tavalla nyt oikein etene. Minä vähän ajattelin, että olisit jo aika poikki tämän virumisen jälkeen, mutta eihän tuo ole sinulle näköjään mitään tehnyt, Hän totesi rauhallisesti ja jatkoi, –Kuten jo olen todennutkin, ja kuten itse viesteissäsi arvelit, sinä olet tosiaan kovapäinen narttu, eikä sinuun mitkään miedot keinot tepsi.

Minä säikähdin nyt kunnolla. Eikö tämä julma leikki olisikaan tässä? –Kyllä minä olen oppinut. Sano vain mitä haluat minulta, niin minä kyllä tottelen. Siis on tepsinyt! Ihan totta!

Enhän minä tajunnut, ettei tämän pelin säännöt menneet niin, että voisin kertoa, milloin olen "oppinut". Hän oli kirjoittanut tähän leikkiin säännöt, oli ylituomari ja valitukset ylituomarin päätöksistä osoitettiin Hänelle. Minä olisin siinä varsin heikoilla.

Osa 13 Yksinäisyys

Olo olisi oikeastaan ollut aika rauhallinenkin, mutta aina kun katseeni osui siihen kirottuun riimuun, joka kytki minut tuohon puuhun, tunsin itseni niin onnettoman nöyryytetyksi. Vihasin jo nyt tuota helvetillistä riimua joka piti minut kiinni tuossa puussa. Ympärilläni ei ollut häkkiä, mutta olin silti ehdottomasti vanki. Minulla oli vapautta juuri sen verran kuin tuo ketju sitä minulle sallisi, siis elinalani oli ympyrä jonka säde oli ehkä vajaat kolme metriä.

Katselin tuota pieneksi käynyttä ”tonttiani”. Koivun ympäristö oli pientä heinää, jonka seasta nousi harvakseltaan mustikan varpuja. Pieni laho kanto ja muutama hento koivun taimi emopuunsa helmassa. Heinikko oli kuivaa ja mustikan varvutkin tuntuivat alistuneen kuuman kesän aiheuttamaan veden puutteeseen.

Paikka oli todellakin aika paahteinen. Onneksi en ole herkästi palavaa ihotyyppiä. Enpä toisaalta kyllä koskaan aikaisemmin ole ollut auringon otossa väkisin ja täysin alastomana. Tajuttuani asian, päätin pyrkiä suojaamaan rintani sekä jalkovälini auringolta. Olen joskus etelän rannalla ottanut aurinkoa turhan niukoissa bikineissä, ja muistin välittömästi miltä tuntui kun onnistuin polttamaan liian vesirajaan vedettyjen bikineiden reunan vierestä nivuseni ja häpykukkulan yläosan. Jos minä tällä hullulla leikillä onnistun polttamaan itseni, parempi että poltan selkäni ja ilmeisesti myös pakarani. Ei minun persauksenikaan ole juuri päivän valoa tässä mitassa ennen nähnyt.

Tarkkailin aurinkoa ja totesin, että ehkä tunnin kuluttua osa pienestä, seinättömästä, ympyrän muotoisesta vankilastani saisi varjoa viereisestä metsästä, kun aurinko laskisi alemmas ja kääntyisi lounaaseen.

Vaikka kuinka yritin siirtää ajatukseni pois alapäässäni huutavasta kosketuksen kaipuusta, en mahtanut mitään sille tosiasialle, että suorastaan tunsin kuinka naiselliset alapään elimeni olivat kipeästi turvoksissa. Olen kuullut miesten valittavan joskus sitä, kuinka tyydyttämätön himo saa aikaan ”kivesten pakotuksen”, mutta riittävä määrä tyydyttämätöntä kiimaa voi saada myös naiselle, ainakin minulle, samanlaisen suorastaan kivulloisen tarpeen alapäähän. Tuo tunne on tosiaan eräänlainen jomottava ja sykkivä turvotus sukuelimissä ja valtaisa painon tunne alavatsalla. Tuo kiusallinen olotila olisi helposti laukaistavissa vaikka masturboimalla, mutta nyt minulla ei ollut tuota mahdollisuutta.

Mitä enemmän yritin unohtaa tarpeeni, sitä enemmän tulin tietoiseksi alavatsan jomotuksestani. En varmaan koskaan ole ollut niin tietoinen siitä, että minulla on sukuelimet. Vaikka en voinut koskea itseeni, tunsin kuinka olin turvoksissa ja märkä. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta minusta tuntui siltä, kuinka pystyin tuntemaan alavatsaltani jokaisen elimeni. Tunsin selvästi, kuinka kohtu kouristi kiimastani, tunsin kuinka häpyhuulet ja klitorikseni sykki pulssini tahdissa. En ollut koskaan kokenut mitään tällaista kokonaisvaltaista kiihotusta, joka peitti alleen kaikki muut ajatukset. Minä vain purin hammasta ja haaveilin tuon julman miehen paluusta ja helpottavasta orgasmista, joka vapauttaisi ruumiini tästä paineesta.

Yritin ottaa niin mukavan asennon kuin suinkin, polvistuin minua vankinaan pitävän koivun juureen, nojasin pääni siihen ja suljin silmäni. Minun on nyt vain yritettävä saada aikani kulumaan. Olisinpa saanut vaikka huovan jonka päälle olisin voinut käydä makuulle.

Ajantajuni alkoi hämärtyä, tunsin kuinka aurinko ei enää porottanut niin kuumasti. Minun oli kuitenkin mahdotonta arvioida, kauanko nojasin koivuuni horteisena. Alapää tuntui jo kuivuneen, vain tylppä jomotus oli edelleen jäljellä. Lisäksi alapäähäni oli tullut uusi epämiellyttävä tunne:

- Ei helvetti! Minulla oli kusihätä! Ei ilmeisesti ollut hyvä ajatus juoda niitä oluita kaupungilla. Sen lisäksi, että rakko tuntui halkeavan, suuni tuntui kuivalta kuin beduiinin tossu. Minulla taisi olla pieni krapula niistä oluista.

Vaikka ajatus tuntui vastenmieliseltä ilman WC:tä ja paperia, minun oli nyt kyllä pakko päästä pissille. Katselin ”tonttiani” valiten takimmaisen ja varjoisimman nurkan, josta tekisin vessani. Peruutin sinne pienen kuusen juurelle niin pitkälle kuin kaulakahleeni antoi myöten ja tyhjensin rakkoni. Vaikka tuo toimenpide helpotti oloani melkoisesti, ei minulla sen jälkeen ollut ainakaan puhtaampi olo. Vaikka kuinka pohdin ongelmaa, en keksinyt mitään keinoa pyyhkiä alapäätäni. Oli todella epämiellyttävä olo kun en voinut puhdistaa itseäni mitenkään.

En voinut kuin taapertaa takaisin piinakoivuni juureen ja yrittää unohtaa koko alapääni kaikkine ongelmineen. Polvistuin takaisin siihen samaan painanteeseen, jossa olin nuokkunut jo ties kuinka kauan. Olin jo oppinut liikkumaan yrittämättäkään vaistomaisesti käyttää käsiäni. Joka kerran kun epähuomiossani nykäisen jompaakumpaa kättäni, käsiraudat puraisivat todella kipeästi ranteestani. Olin tosin huomaavinani, että ilmeisesti ranteeni ja kämmeneni alkoivat jo olla hieman turrat, eikä raudat enää painaneet niin kipeästi kuin alussa.

Jos minulla ei tähänkään saakka ole ollut järin mukavaa, nyt tuskaani alkoi lisätä yhä lisääntyvä jano. Olin mielessäni raivoissani sille ääliölle, kun Hän ei jättänyt minulle vaikkapa vesipulloa saataville. Eihän koiraakaan saa jättää tällä tavalla auringon paisteeseen ilman juotavaa kuten minut oli tänne hylätty. Katselin kaihoten puitten välistä pilkottavaa lampea. Olisin ollut valmis tekemään mitä vain jos pääsisin sen rantaan juomaan ja huuhtomaan likaista ja kirvelevää vartaloani. Päässäni pyöri edelleen: ”Eihän koiraakaan saa jättää näin…”

Aloin tajuta; Minua kohdellaan pahemmin kuin koiraa! Muut ihmiset viettävät leppoisaa ja upeaa kesäistä päivää kuka mitenkin nautiskelen minun viruessa täällä alastomana, likaisena ja hylättynä. Tätähän minä olin sairaissa kuvitelmissani haaveillut, olin nähnyt valtavasti vaivaa toteuttaakseni tämän. Nyt minä olin sitten oikeasti kokemassa tätä fantasiaani ja tämä oli hirveää. Kaikki se järjestely tähän järjettömään leikkiin, vaikka jo valmistellessani tiesin, että minä tulen kärsimään ja paljon. Ajatus siitä julmuudesta, jota nyt joudun kokemaan omasta tyhmyydestäni johtuen, sai minut lähes itkemään. Alastomuus, epämukavuus ja yksinäisyys alkoivat vaikuttaa, ja ajatukseni olivat muuttumassa lohduttomiksi.

Ajattelin hulluuttani ja sitä, kuinka vapaat kädet olin antanutkaan tuolle tuntemattomalle, mahdollisesti hullulle miehelle. Olen koko ajan ajatellut olevani vanki muutaman tunnin, mutta tosiasiahan on, että halutessaan Hän voi pitää minut kahleissa jopa neljä vuorokautta ilman ongelmia! Siis ilman ongelmia Hänelle, minusta alkoi tuntua, etten ehkä kestäisi tällaista piinaa niin kauan. Oli älytön ajatuskin, että voisin olla täällä metsässä vuorokausia.

Nieleskelin kuivaa kurkkuani. Oi Luoja kuinka minä haluan vettä! Janon tunne alkoi peittää muita epämukavia tuntemuksia alleen. Muutama hyttynenkin oli jo ilmaantunut paikalle. Tuntui selvästi, kuinka auringon painuessa matalammalle ilma ympärilläni alkoi viiletä. Miksi Hän ei jo palaa? Minä tahdon juomista, vaatteet ylleni, vapauteni ja palata kotiin!

Jatkoin nuokkumistani. Hyttyset alkoivat olla alastomasta ihostani yhä kiinnostuneempia. Jaksoin vielä hätistellä niitä pois ja käännyin selin koivuani vasten, jolloin pystyin hankaamaan kipeimmin pistäviä pois. Opin kuitenkin jälleen uuden seikan haitoista joita selän taakse kahlitut kädet aiheuttivat. Selästä ja jaloista pystyin hyttyset vielä jotenkin pois ravistelemaan, kasvojakin pystyin puhaltelemaan, mutta etupuoleni oli täysin suojaton, enkä voinut tehdä oikeastaan mitään hyttysille, jotka laskeutuivat vatsalleni ja rinnoilleni.

Muutama hyttynen ei olisi haitannut, sillä en ole ennenkään ollut mikään yliherkkä reagoimaan hyönteisiin, mutta noita kirottuja eläimiä alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän. Varsinkin rintojen alueella iho on sen verran herkkä, että kun verta imeviä neuloja alkoi olla siellä kaksi- tai kolmekymmentä, minun oli pakko nousta ja alkaa hangata etumustani puuta vasten. Tästä puolestaan seurasi se, että pystyyn noustuani pakarani ja jalkani tulivat paremmin esille hyttysten syödä. Niinpä kohta minulla olikin aikamoinen jumppa käynnissä, kun välillä istahdin alas suojatakseni alaruumistani jolloin rinnat ja vatsa joutuivat hyökkäyksen kohteeksi, kun en enää sietänyt kihelmöintiä rinnoilla, nousin hankaamaan niitä puuta vasten jolloin takapuoli joutui armottoman piikityksen kohteeksi.

Ei herra jumala! Minä en jaksa tätä kovin pitkään! Ei kai se hullu jättänyt minua tänne yöksi?

Osa 12 Frustraatio

Käännyin katsomaan koivua, jossa roikkui ketju joka johti kaulaani. Riimu oli todella paksua tekoa ja se oli kytketty koivuun mielestäni aika suurella riippulukolla, samanlaisella, joilla olen nähnyt veneitä kytkettävän varkailta puihin. Samanlainen lukko oli varmaan myös kaulassani, mutta sitähän en voinut nähdä, tai edes tunnustella.

Tuijotin koivua, ja aloin vähitellen tajuta: Minä olen tuossa koivussa kiinni pysyvästi, käteni ovat selän takana pysyvästi. Ellei tuo mies tule auttamaan, tässä olen vaikka maailman tappiin. Käännyin taas katsomaan paikkaa johon Hän katosi. Ei helvetti! Tämä oli nyt totta!

Minusta alkoi tuntua siltä, että nyt taidan olla yksin.

Aloin tietenkin ensimmäiseksi tutkia selkäni takana olevia käsiäni. Olisiko pienintäkään mahdollisuutta saada käsiäni vapaaksi. Ranteisiini sattui jo nyt käsirautojen purevat reunat. Ne olivat olleet koko ajan tunteettomat ja sattuivat joka kerran jos yritin pienestikin nykiä käsiäni eteenpäin. Tajusin kuitenkin hetkessä, että Hän oli lukinnut ranteeni käsirautoihin siten, etten saisi niistä käsiäni läpi pujotettua muuten kuin vammauttamalla kämmeneni. Ne olivat kiinni ja tehokkaasti.

Yritin seuraavaksi kokeilla liu’uttaa käsiäni pyllyn yli ympäri ja sieltä jalat koukistaen käteni etupuolelle. Hymähdin tuolle ajatukselle lähes itsekin, sillä tajusin välittömästi, että minulla on takapuolessa aivan liikaa laardia, että sen yli liu’utettaisiin yhtään mitään. Käteni olivat ja tulisivat pysymän selkäni takana.

Katsoin taas sitä riimua, joka kytki minut tuohon koivuun. Ymmärsin kyllä hyvin, että sitä ei irrota kukaan ilman avaimia, ja avainten olinpaikkaahan minä en tiedä. Minun täytyy ehkä tyytyä nyt olemaan kädet käsiraudoissa selän takana kaulastani koivuun kytkettynä aivan juuri sellainen aika, kuin tuo kummallinen mies minulta vaatii.

Nyt minä olin siinä fantasiassani, paitsi että tämä ei ollut fantasiaa, vaan totista totta. Kökötettyäni hetken aikaa siinä tajusin, että tämä on aivan hirvittävän tylsää ja ymmärsin samalla, että minä en mahda millekään mitään. Olin tuntenut itseni aivan oikein: Tämä kiihotti minua aivan järjettömästi. Minulla alkoi kauhu puristaa kurkkuani. Tuntui kuin kaulani alkaisi pullistua sitä kiristävää kahletta vasten, minua pelotti että kahle kuristaisi minut. Tunsin kuinka aivoistani lähtenyt pakokauhu valtasi minut yksinäisyydessäni ja sai koko vartaloni vapisemaan.

Minun perverssi mieleni on kuitenkin rakennettu niin omituisesti, että samalla kun aloin tosissani pelätä, tunsin kuinka jalkovälini alkoi valua. En nähnyt alapäähäni, mutta tunsin, kuinka aloin valua kiimaani sinne kesäisen kankaan mättäille. Kun kotona olin haaveillut näistä asioista, olin aina jossakin vaiheessa vetäytynyt makuuhuoneeseeni ja tyydyttänyt itseni raivokkaasti masturboiden, vikisten nautiskellut siitä mielen ja ruumiin tyhjentävästä orgasmista joka minuun oli kiihotuksessani patoutunut.

Nyt tajusin ilkeimmän kautta, mitä tuo fantasiani piti myös sisällään: Alapääni valui kiimaansa ja halusin epätoivoisesti tehdä jotakin tässä ennen kokemattoman kiiman hetkellä. Ongelma vain oli siinä, että juuri tällä hetkellä kun olin elämäni kiimassa, en kyennyt tekemään asialle mitään. Minulla ei ollut miestä, enkä itsekään voinut tehdä asialle mitään.

Ikään kuin ravistelin kahleitani minuutin verran. Luulinkohan voivani ravistelemalla voivani poistaa vapauttani rajoittavat raudat, päästä nautiskelemaan kuten vapaana voin aina halutessani tehdä. Ymmärsin kuitenkin, että kaulassani oleva ketju pysyy, ja kahleet ranteissani eivät poistu teinpä mitä tahansa.

Kun tajusin tilanteeni, lähes purskahdin itkuun! Mitä enemmän tulin tietoiseksi siitä, etten voi helpottaa kiimaani kuten paatuneena ”runkkarina” olen niin usein tehnyt, sen enemmän kiihotuin. Sen tietoisemmaksi tulin siitä, etten voi auttaa itseäni mitenkään, ja sen kiimaisemmaksi tuo tietoisuus minut sai… Olin todellakin kuin oravanpyörässä ja aloin kohta lähes läähättää kiimastani.

Herkullinen ruokahan saa sananmukaisesti veden kielelle. En tiedä, onko muilla ihmisillä sama asia kuin itselläni, mutta minulle kunnon kiima tekee sen saman? Minun piti suorastaan niellä kuolaani joka valui suuhuni kun minun teki niin kovasti mieli! Mikään ei auttanut.

Epätoivoissani kaaduin kahleissani mättäikölle kyljelleni. Minua panetti aivan j ä r j e t t ö m ä s t i! Hankasin reisiäni yhteen, mutta sen vaikutus oli lähinnä se, että kiihotin itse itseäni yhä enemmän, mutta tuon kaltainen stimulaatio ei riitä itseni tyydyttämiseen. Sain vain itseni entistä kiimaisemmaksi. Tämä oli aivan helvettiä! Olin kiihottuneempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut ja samalla olin tilanteessa, jossa oma kiihkoni vain teki olostani tukalamman. Kiemurtelin siinä karhealla metsäpohjalla risujen hangatessa herkimpiä paikkojani naarmuttaen ihoani, mutta minä en sitä tuntenut. Tunsin vain polttavan sykkeen alavatsallani ja reisieni välissä. Märkä häpyni huusi kosketusta, mutta minä en sitä kyennyt antamaan, eikä paikalla ollut ketään kuka olisi minulle voinut kosketustaan tarjota.

Olin siellä metsässä perse pystyssä kuin tosiaan mikäkin kiimainen narttu ja olisin nyt antanut kenen tahansa naida minua, kunhan vain itse saisin jonkinlaista kosketusta turvonneelle pillulleni. Minä oikein tunsin, kuinka häpyni oli turvoksissa ja veren täyttämä. Se oli sitä, ikävä kyllä juuri nyt, turhaan.

Makasin siinä mättäikössä ja kieriskelin kahleissani, meinasin jo kuristua siihen ketjuuni kaulassani, josta olin kirjeissäni sanonut, ettenhän siihen voi kuristua, kunhan se on tarpeeksi pitkä. Itse asiassa ketju kiertyi kaulalleni siten, että se sai minut jo kakomaan ja minusta tuntui, että kohta oksennan lenkkien painaessa kurkunpäätäni ilkeästi. Olisihan sekin ollut aikamoinen loppu leikille, että olisin kuristanut itseni hengiltä muutaman minuutin leikin alkamisen jälkeen. Alkoihan se leikki tietysti jo varmaan sieltä kaupungilta saakka, mutta minulle se alkoi totisena tässä ja nyt puun juurella.

Lopulta olin mahallani siinä viileällä metsäpohjalla, painoin kasvojani mättäseen ja aloin nyyhkyttää turhautumistani. En olisi uskonut, että tämä olisi näin hirvittävän inhottavaa kokea tämä seksuaalinen frustraatio näissä saatanan perkeleen kahleissa. Nuo saakelin käsiraudat alkoivat suututtaa aivan järjettömästi. Käteni olivat selkäni takana niin lähekkäin ja ahtaasti, etten voinut liikuttaa käsivarsianikaan juuri ollenkaan.

Suutuksissani rynkytin ja riuhdoin rautoja ranteissani, mutta ainoa vaikutus oli se, että ranteisiini sattui aivan mahdottomasti. Ehkä minun piti vähitellen uskoa, että minä en saa niitä itsestäni omin keinoin irti.

Minun oli ryhdistäydyttävä ja yritettävä unohtaa se polttava kiima joka tuntui vallanneen koko alavartaloni. Se tuntui aika mahdottomalta, mutta enhän voi täällä kieriä kiimassani tuntikausia. Oli vain tyydyttävä tilanteeseen ja koetettava elää asemassa johon olin itseni johdattanut.

Kapusin vaivalloisesti mahaltani polvilleni ja raskaasti hengittäen katsoin itseäni. En pitänyt näkemästäni. Olin likainen ja hikinen, minusta tuntui että haisin, mutta en sitä oikeastaan haistanut, jotenkin minusta vain tuntui siltä. Jalkaterät ja sääret olivat verestävillä naarmuilla, muutama naarmu oli tullut reisien ulkopinnoillekin. Säärissäni oli pari pientä haavaa, jotka olivat hieman vuotaneetkin, mutta nyt niistä valuneet verinorot olivat kuivaneet iholleni muodostaen harmaan punertavan sävytyksen lian peittämälle iholleni. Mietin, että nuo haavat jos eivät tulehdu, aion jatkossa kylpeä suo-ojissa.

Minusta oli käsittämätöntä, että pakaroillani tuntui vieläkin pieni tylppä jomotus siitä yhdestä vaivaisesta piiskan iskusta. En tietenkään nähnyt peräpeilini ihoa, mutta otaksuin, että siellä saattoi olla melkoinen jälki tuosta yhdestä ainoasta lyönnistä. Olin joskus miettinyt, miltä tuntuisi tulla piiskatuksi. Haaveissani piiska oli tosin ollut yleensä sellainen pitkä ja notkea ruoskamainen esine, ei sellainen tiukka ja jäykkä ”auton antenni”, jolla minua oli lyöty. Ymmärsin nyt, mitä Hän oli tarkoittanut piiskan tehokkuudesta. En todellakaan halunnut tuosta piiskasta enää yhtään lyöntiä, puhumattakaan, että minua lyötäisiin sillä useita kertoja. Aioin tehdä jatkossa kaikkeni, ettei minua enää lyötäisi tuolla esineellä. Ymmärsin tietenkin, että sitähän Hän juuri halusikin.

Polvilleni päästyäni ravistelin itseäni ja syljeskelin suuhuni kulkeutuneita roskia sekä räpyttelin silmiäni. Silmissäkin tuntui olevan jotakin, mutta ärsyttävästi en tietenkään voinut käsilläni helpottaa kutiavia silmiäni. Päätin unohtaa jalkovälissä tuntuvan poltteen ja keskittyä kestämään tulevan piinani. En voi nyt muuta kuin sietää sen minkä tuleman pitää ja yrittää unohtaa omaat tarpeeni. Se tosin oli helpommin sanottu kuin toteutettu.

Siristelin hiestä ja roskista kirveleviä silmiäni. Vilkaisin itseäni ja totesin saman asian kuin aiemmin olin todennut; olin naarmuilla, likainen ja hiestä märkä. En tuntenut itseäni enää kovinkaan hienoksi naiseksi. Olin äskeisessä kiimassani jopa kuolannut leualleni, joka sekin oli nyt tahmeana syljestäni. Olkapäitäni pakotti käsien pitäminen selkäni takana ja tunsin hetki hetkeltä tarkemmin käsirautojen teräksen puremisen ranteissani.

Sinänsä oli omituista, että kuitenkin minua ahdisti eniten kaulastani roikkuva riimu, joka ei ollut mitenkään erityisen tiukalla kuristaakseen minua, mutta sen symbolinen ja henkinen vaikutus oli musertava. Tuo riimu tuntui kaikesta muusta huolimatta rajoittavan vapauttani eniten. Se kytki minut tuohon koivuun kuin olisin jokin narttukoira. Itse asiassa minun teki mieleni lähes ryhtyä puremaan tuota vapauttani rajoittavaa ketjua kuin koira kuunaan, mutta niin hullu en ollut, ainakaan vielä, että mitään niin älytöntä yrittäisin.

Huokailin siinä ja yritin järjestellä ajatuksiani tuon äsken kokemani varsin intensiivisen kokemuksen jälkeen. Minuahan ei oltu juurikaan rääkätty muuten kuin kävelyttämällä ja sitten tietysti se yksi piiskan sivallus. Molemmat olivat tietysti jotakin sellaista, mitä normaali ihminen ei koskaan haluaisi kokea, mutta en tässä nyt ollut mielestäni mitään kauheita kokenut. Jalkojani kirveli tietysti aika kovasti, olin likainen ja pakaroitani jomotti vieläkin, mutta ei mitään sellaista, että tuntisin sietokykyäni millään tavalla koeteltavan.

Nousin lopulta seisomaan siinä mättäälläni, ja tunsin itseni välittömästi typeräksi! Miksi minä seison? En voi tehdä yhtään mitään, tökötän vain siinä alastomana ja kädettömänä, kunhan katselen ympärilleni. Hetken seisottuani laskeudun hieman siirryttyäni takaisin polvilleni kahlepuuni juureen. Minusta tuntuisi vain niin paljon ihmisemmältä seisoa, kuin nojata tähän helvetillisen jämerään koivuun polvillani. Tämä oli tosin paljon mukavampaa kuin seisoa riimu kaulassa.

Katselin ympärilleni. Kaunis ympäristö, ei tässä mitään, komea kallio vierellä ja nyt vasta huomasin puiden takaa kimaltelevan lammen. Lampi oli varsin kaukana, ehkä puolisen kilometriä sinne oli matkaa. Aurinko paistoi lämpimästi vankilaani ja kalliot suojasivat tuulelta niin, että paikassani oli lähes tyyntä. Pari hyttystä lenteli ympärilläni, mutta nekin olivat kummallisen säyseitä. Eikö lihani kelvannut niillekään?

Oli kauhean hiljaista, leppeä kesätuuli puhalteli ympärilläni olevien koivujen latvustoissa ja rauhoittava tuulen humina kuului edessäni olevasta männiköstä. Siitä samasta mäntymetsästä jonka halki äsken hien liottamana kuljin tähän. Tänne saakka ei tainnut kuulua mitään sivilisaation ääniä, ei valtateiden kohinaa tai maatilojen pauketta räksyttävine koirineen. Yritin asettaa mieleni jonkinlaiseen nirvanaan joka auttaisi minut sietämään tämän kidutuksen, joka yleisesti tunnetaan nimellä aika. Suljin silmäni ja yritin rauhoittua ja unohtaa tilani.